P3

Nyt sekin on sitten koettu, kun rapaa roiskuu tarpeeksi niskoille. Psyykkinen kapasiteetti kun on nollassa, niin on raskasta olla. Mieliala lipeää helposti negatiiviseksi, jonka jälkeen mennään, hitaasti tai nopeasti. Mieliala voi laskea lineaarisesti,  palaten pysähtyneestä, ilmeettömästä hymyttömästä tyhjyydestä takaisin nollaan itsestään. Joskus se lähtee kuitenkin painamaan pohjamutiin logaritmisesti, jonka jälkeen mennään kovaa pohjaan paukkuen. 

Mieliala vaappui vaivoin nollan päällä vajaa viikon, kunnes ei pystynyt enää bufferoimaan mitään, vaan syöksy kohti asteikon pohjaa alkoi vauhdilla. Olen oppinut tunnistamaan "tilan", jonka jälkeen alkaa olemaan vaaraksi itselleen. Olen kyllästynyt niihin voimiin, jotka repivät mukaansa ja lataavat päähän ajatuksia, jotka eivät ole mitenkään omiani. Kukaan ei puhu minulle, vaan ajatukset ovat omiani, joita on hyvin vaikea hallita. Tästä alkoi nopea matka kohti P3-osastoa. 

Muistikuvat ovat hatarat tuosta illasta. Muistan ihmetelleeni minkä jonon lapun otan sairaalan automaatista. Päivystys, vai psykiatria. Otin molemmat. Luukulla nainen kysyi mikä vaivaa. Olin tietenkin tehnyt omasta mielestäni virheen, koska otin molemmat laput. Nainen kysyi uudestaan, miksi olet täällä? Vastaus oli lopulta yksinkertainen, olen vaaraksi itselleni. Tuosta hetkestä kesti ~40 minuttia, niin sairaanhoitaja haki minut "neukkariin", missä kyseltiin kaikenlaista. Lopulta paikalla oli myös päivystävä psykiatri. 

En muista paljoakaan, mutta luettuani kannasta tulotilanteestani, niin asian laita selvisi. Kannassa oli koko tarina: "Potilas on voinnistaan kertoessaan voimakkaan masentuneen, toivottoman oloinen. lmeetön, hymytön. Vaikeasti keskeytettävissä mutta vaikutelmaa hypomaniasta ei tule." Hypomanian ne hoiti mulle lääkekokeilulla, joten tuo diagnoosi varman seuraa loppuun asti mukana. 

Tästä kuitenkin tuli lähtö P3-osastolle, tosin vapaaehtoisesti. Menetin illan tullen kaiken, mieleni lähetti minut tyhjyyteen. En uskonut enää mihinkään, en edes Allahiin, Jumalaan enkä universumin yhteyteen, joita minulle tarjottiin muiden potilaiden osalta. En odottanut ihmettä, en mitään. Kaikki oli siinä sillä hetkellä, kun istuin sängyn laidalla lattiaan tuijottaen. Tiesin kuitenkin olevani turvassa. 

Mieli, joka yritti repiä minut kappaleiksi oli hävinnyt ja luovuttanut, tässä ja nyt, pää tyhjänä. Universumi ei ole hylännyt sinua, kaikui käytävillä.  Sinällään ihmettelen, että tämä avun hakeminen ei hävettänyt yhtään. En tuntenut itseäni säälittäväksi häviäjäksi itkiessäni "neukkarissa." Olin siis aivan paskana, koska kaikki oli menettänyt merkityksensä. Sain kännykkään viestin kaverilta: "Älä tee ittelles mitään! Mikä suoa vaivaa? Oot fiksu, sulla on kaikki, rahaa, perhe kaikki mitä voi olla!" 

Normaalit ihmiset eivät voi ymmärtää sitä, että rahalla ja millään materiaalilla ei ole mitään merkitystä." Toki perhe on minulle tärkein asia, joka pitää kasassa. Raha luo toki turvaa, mutta mulle sillä ei ole kuitenkaan mitään merkitystä, ei se anna mulle mitään tyydytystä. Ei se ole auttanut minua pääsemään tästä eroon. 

En ole jaksanut laskea enää edes sitä, kuinka paljon olen työntänyt rahaa siihen, että saisin elämäni takaisin. Ei elämä rahalla tule takaisin, tämä on jo selvinnyt minulle. En muista edellistä kertaa, kun olisi tullut jostain asiasta hyvä olo. Olo ei tosin kestänyt kuin hetken, mutta nukuttuani pari päivää, muutaman päivän päästä sain itseni pystyyn. Päivän päästä pääsin kotiin. Vaikka julkista terveydenhoitoa on parjattu paljon, niin minulle jäi sellainen olo, että minusta välitettiin hoidossa yksilönä ja annettiin tilaa ja rauhaa. Kukaan ei tuputtanut mitään, vaan kysyttiin miten menee. 

Aiheutin läheisille kärsimystä, mutta valinta ei ollut minun.