Punttarilla

Parin vuoden koronan aiheuttaman erakoitumisen johdosta alan näyttää linnunpelättimeltä. Päätin laittaa itseni kesäkuntoon vuoden alussa, kuten moni muukin suomalainen. Ongelma on vain se, että vuoden alusta on kymmenen kuukautta Nyt taitaa punttarilla olla aika hiljaista muutenkin koronan vuoksi. Siinä kävi sitten sillein hassusti, että en saanut aloitettua kesäkuntoon projektia vuoden alussa, vaan vasta eilen. Ei nää projektit mee muutenkaan nykyään suunnitelmien mukaan, vaan menee miten menee. Tää on nyt sitten vissiin kesäkuntoon 2022.. 

    Kävelin rohkeasti kohti lähitienoolla olevaa punttaria. Olin löytänyt kotoa kaapista vanhat verkkarit ja sisäkengät. Punttarin tiskillä norkoileva kivimurikan kokoinen järkäle toivotti luuviulun, eli minut tervetulleeksi salille. Olen katsonut itseäni peilistä ja pitänyt näkymää lähinnä huvittavana. Näyttää siltä kuin olkapäistä roikkuisi kämmenet narujen varassa. Eli näkymä muistuttaa lähinnä ukkoa, jonka olkapäistä roikkuu teepussit. Ei siinä mitään, luuviulu käy hyvin. Sanoin järkäleelle, että haluaisin ostaa jäsenyyden salille muutamaksi kuukaudeksi.

    — Ei tarvitse ostaa vielä mitään. Meillä on kolmen kerran tutustuminen ilmaiseksi.

    — Okei, hieno juttu.

    — Minun nimeni on Niko, järkäle sanoi.

    — Et oo vissiin bodaillu aikaisemmin?

    — No, mitä veikkaat?

    — Toi oli vitsi, itseään Nikoksi kutsuva järkäle sanoi.

    — Sulla näyttää olevan kamat mukana. Mulla on tässä hyvin aikaa, niin voin vetää sulle pt-tunnin. Korona on vähentänyt asiakkaita raskaalla kädellä. Pukuhuoneet löytyvät tuolta kulman takaa. Käy vaihtamassa kamat ja tuu tänne takaisin.

    Kävelin pukuhuoneeseen. Rivissä oli harmaita kaappeja. Työnsin ulkovaatteet myttyyn kaapin pohjalle ulkokenkien päälle, kun henkareita ei ollut. Vedin verkkarit ja kengät jalkaan. Koko komeuden kruunasi netistä ostettu bändipaita ja pyyhe. Löntystelin järkäleen luokse. Hän seisoi kahvikuppi kourassa kahvakuulien vieressä.

    — Ota nyt vähän ryhtiä, sähän näytät joltain mummolta!

    Oikaisin rankaa, nostin leuan rinnasta ja heitin hikipyyhkeen roikkumaan penkin päälle. Niko huomasi pyyhkeessä ja paidassani olevat kuviot.

    — Ootsä joku saatananpavoja?

    — Mitä meinaat?

    — Luuviululla näyttää olevan jotain mystisiä kuvioita pyyhkeessä ja paidassa, Niko sanoi.

    — Noi on yhden islantilaisen indie-pop bändin kuvioita. Sellainen kuin of Monsters and Men, sanoin.

    — Okei, no en ole kuullutkaan. Ota tota toi vitosen leili, niin et riko itseäsi, Niko sanoi.

    Katsoin Nikoa uunona, miettien mitä hän tarkoittaa leilillä. Niko huomasi tilanteen. — Ei oo näköjään kahvakuula eikä sanasto hanskassa. Tarkoitin, että ota toi vitosen kahvakuula. Heiluin kuulan kanssa Nikon ohjeistuksen mukaan. Kun kuulasetti oli ohitse, kävimme lävitse kaikenlaista muuta kuminauhoista palloihin ja lopuksi vatsalihakset.

    — Nosta nyt jalkojasi vähän korkeammalle, Niko sanoi.

    — Ei nouse, alkaa olee mestat aika loppu.

    — Älä ruikuta tai voit lähteä hiekkalaatikolle leikkimään, jos tää treenaaminen ei kiinnosta. Sähän näytät ihan löysältä spagetilta. Kato se menee niin, että NO PAIN, NO GAIN!

    — No, toi pain on ainakin kohdillaan, en gainista niin tiedä.

    — Siitä se kehitys lähtee rakettina nousuun. Ens kesänä ei suhise teepussit tuulessa, Niko sanoi.

    — Tarkoita varmaan, että siitä se rasitusvamma lähtee kehittymään.

    — Otetaan vielä loppuverryttely, niin pääset kotiin hengissä.

Olin niin, niin loppu - käytännössä aivan paskana. Raahauduin pukuhuoneeseen ja sain hädin tuskin kaapin auki. Kävin suihkussa ja vaihdoin puhtaat vaatteet. Kävelin takaisin aulaan. Järkäle oli siirtänyt puntit, kuminauhat sun muut pallot paikoilleen ja siirtynyt päivystämään tiskin taakse.

    

    — No, mikä fiilis, Niko kysyi.

    — Toivottavasti pääsen kävelemään kotiin.

    — Ois voitu vetää vähän kevyemmin, mut näytit pärjäävän hyvin. 

    — Sulla on sitten huomenna paikat kipeenä ja ylihuomenna aivan paskana. Ota tosta pari protskupatukkaa ja käy hakee kaupasta purkki proteiinia. Tuu takaisin, kun kolotukset ovat loppuneet. Veikkaan, että palautumiseen menee viikko. Jos parin päivän päästä sängystä lattialle pyöriessäsi ihmettelet tuskaa, niin sitä kutsutaan haarniskaksi. Syy on se, että kropassa tuntuu siltä, että päällä on muinainen haarniska, kun ei voi liikkua kunnolla. Toi on vanha kunnon takavuosien menetelmä, niin ei tarvitse hinkata nykytyyliin lihas kerrallaan. Vetää kato kaiken kerralla kunnolla, niin voi sitten palautumisen jälkeen vetää mitä huvittaa, niin paikat ei enää valita treenin jälkeen kovinkaan pahasti.

    — Okei, moi ja kiitos treenistä.

    — Ei mitään, nähdään.

Raahauduin kotiin Lidlin kautta ja ostin pari purkkia sporty feel- proteiinia. Proteiini ei sekoittunut veteen kovinkaan hyvin, joten jouduin juomaan proteiiniklimppejä täynnä olevaa juomaa. Aika sama, en jaksanut sekoittaa juomaa paremmin. Tuli aika raju aloitus, ehkä ei ole vielä liian myöhäistä päästä kesäkuntoon vuodeksi 2022.

Ps. Jos näin pitkälle pääsit, niin mitään tällaista ei tapahtunut. Kunhan nakuttelin jotain muuta depis- juttujen tilalle.

Pyörälenkki

Olen tainnut jo aikaisemmin kirjoittaa siitä, että on kirous ja lahja asua samassa paikassa koko ikänsä. Olen kiertänyt auringon jo aika monta kertaa. Edellisten kahdeksan vuoden aikana mieleni on riesakseni kiertänyt omaa rataansa väärinpäin kaikkeen muuhun nähden. Olen vähän päässyt kartalle missä mennään, mutta reitti on aika pitkälti samanlainen. Jossain vaiheessa oma kuuppa on konjuntiossa jonkin kanssa, jolloin tapahtuu jotain. Menneisyys saa olla, tai pysyy omissa oloissaan silloin. Tässä vaiheessa olo on pitkälti normaali. Saattaa olla jopa niin, että fiilikset on ihan kodillaan. Kiertämisen jatkuessa alkavat tilat muuttumaan ja lopulta olen taas siinä pisteessä, että joko vainoan menneisyyttä, tai se vainoaa minua. 

Pyörälenkillä monen vanhan paikan kohdalla tunsin, haistoin ja lähes pystyin näkemään, kuinka vanhat muistot vääntäytyivät minua kohti. Kauan sitten lopetetun kaupan kohdalla muistin, kuinka ostin korillisen kaljaa ja jätin päällimäiseksi pullon pilsneriä, joka oli halvempaa. Kassan henkilö(joka oli vanha tuttu) huomasi juonen. Sanoin hänelle, että anna mennä vaan. Tämän kerran, hän sanoi. Tätä tuskin muistaa lisäkseni kukaan, en edes enää muista kuka hän oli. Vanhan vuosia sitten hävinneen viinakaupan kohdalla muistin kuinka pikkupoikana vietiin tyhjiä pulloja palautukseen. Muistin ja haistoin väljähtäneen oluen ja viinin hajun, unohtamatta puliukkojen lemua. Matka jatkui paikkaan, missä vanha äijä ehdotteli epämääräisiä minulle. Ikää taisi olla 12v. Tästä paikasta en pitkälle päässyt, kun muistin vanhat penkit, jotka ovat jo kauan aikaa sitten kadonneet. Muistin kaiken mitä alueella vuosien saatossa on tapahtunut. Muistojen tunnelissa vastaan tuli kaveri, joka oli vetänyt hormoneja ja totesi, että lihakset kasvavat niin nopeasti, että nivelet huutaa armoa. Seuraavana vuorossa oli erään ravintolan ikkuna, jonka läpi tultiin jokun sisällä kimppuun käyneen henkilön johdattamana. Onneksi kummallekkaan ei käynyt mitään. Muistin alueella partioineet vartijat. Hetkistä myöhemmin vielä olemassa olevien puskien kohdalla muistin, kun tulin kyseisestä ravintolasta pihalle ja kusasin puskaan. Sattumalta poliisiauto ajoi kohdalle ja kuskasi minut putkaan. Aamulla päivystäjä löi sakkolapun kouraan ja totesi, että on sinut vähästä putkaan tuotu. Nakkikioski, taksiasema, pikkujoulut, portsari, hampurilaiset, kirjasto, rautakauppa, hiltin panokset, papaatit, biljardi, kassillinen cd-levyjä. Muistan auton takaikkunasta vilkuttaneen neidon, joka sanoi, että nähdään. Emme nähneet enää koskaan. On hyvin vaikeaa kuvata millaista tällainen on, kun kaikki vanhat hetket vyöryvät päälle, kuin olisi sillä hetkellä siirtynyt ajassa takaisin.

Jäin miettimään sitä mahdollisuutta, että imenkö itse muistot vanhoista paikoista, vai työntyvätkö ne päälleni vainoamaan minua. En jaksanut asiaa miettiä tarkemmin, koska huomaan pallon pyörineen uuteen asentoon ja ongelmat alkavat ilmeisesti poistumaan tai muuttumaan. Käytän Scrivener nimistä ohjelmaa kirjottamiseen. Scrivenerin "snapshotteja" katsellessani huomasin, että viime vuonna aika tarkkaan näihin aikoihin aloitin taas kirjoittamaan. Teksteistä päätellen en myöskään sen tarkemmin välittänyt siitä mitä kirjoitin, joten perinteinen "Failure is not an option" ajattelumalli ei ole päällä. Eli aika sama onko teksti tönkköä tai mitä sitten onkaan. Kunhan jotain fiiliksistä päätyy arkistoon. Odottelen niitä aikoja takaisin, jotka hävisivät 21.1.2018. Tämä päivämäärä on viimeinen muutos pitkään tarinaan. Tarinan tilastoista näkee hyvin kuinka kirjoittaminen pysähtyi. En tiedä saanko tarinaa koskaan kirjoitettua loppuun.

Turhia sanoja

Kuuppaa on kirponut vaihteeksi pidempään. Tilannetta on vaikea pukea sanoiksi, kun kyky kirjoittaa on viety. Tällaista vatkaamistahan elämä on ollut jo vuosia, mutta jonkinlainen kyykkääminen on ollut tänä vuonna rasittavimmillaan sitten pariin vuoteen. 

Olisi paljon kaikenlaista tekemistä, mutta tekemisen meininki on yhtä syvällä, kuin kyky kirjoittaa. Olen toki kirjoittanut, mutta lopulta poistanut valmiin kirjoituksen, ihan vain siitä syystä, että kirjoitus oli liian tönkköä luettavaa - mielestäni. Kirjoitan tätä historiaksi itselleni, jota en välttämättä tule koskaan lukemaan. Vanhoja kirjoituksia hävettää lukea, en ole ollut entiseni vuosiin. Jokainen virhe piiskaa, käy kimppuun ja aiheuttaa ongelmia. Mokat purevat vielä vuosien päästä. 

Hyvän ja paskan raja on kaivettu uneen, joka haihtuu matkalla kohti aamua. Unissa elämä on normaalia. Herätessä voi vain toivoa, että on herännyt rajan paremmalla puolella. Raja on ollut kadoksissa pitkään ja joudun rämpimään paskalla puolella. Olen kapinoinut vastaan, mutta kuten yleensä, jos saan jotain iloa jostain, niin sitä ei anneta ilmaiseksi. Pääsin kokeilemaan monen vuoden takaista mieluisaa harrastusta. Unohdin hetkeksi koko maailman, keskityin vain siihen mitä piti tehdä ja olin siinä hyvä. Tällä hetkellä tosin tuntuu siltä, että sekin sinetöitiin kiinni ja se oli sillä selvä. Vaikka elämä on vastoinkäymisten vastaan vääntämistä, niin en luovuta. Aina voi mennä huonomminkin. Asia, joka on hyvä pitää mielessä, vaikka ryömisi naama mudassa räntäsateessa.

Palapeli

Näin kirpputorilla ison palapelin, joka oli työnnetty ilmaisosastolle kaiken muun kaatikselle päätyvän rojun sekaan. Minulle tuli siitä mieleen nykyinen vajaa kahdeksan vuotta sitten alkanut uusi elämäni. Haluan unohtaa palasia ja jotkin palaset haluan repiä pois. Tällaisella taktiikalla palapelistä ei tule koskaan valmista😬