1/4

Hieman on ollut blogissa hiljaista. En ole erityisemmin jaksanut
kirjoittaa mitään, mutta mielessä on ollut monta asiaa, joita ei
ole vain vielä saanut työstettyä ajatusta pidemmälle.

Omalla planeetalla liittyvän tekstin jälkeen fiilikset oli pari
kolme päivää aika montussa, eikä horisonttia näkynyt. Rupesin
kuitenkin kesäkuun viides työstämään ajatusta siitä, että depressiota
on yritetty hoitaa kaikenlaisilla lääkkeillä, joista ei ole tullut
muuta kuin "pää kipeäksi". Ainoa millä sai alussa jonkinlaista
ojennusta elämään on bentsodiatsepiineihin liittyvä lääke.

Kesäkuun viides oli taas käännekohta lääkityksien osalta, jolloin
piti punnita vaihtoehdot ja tehdä päätökset itse. Tulin siihen tulokseen,
että lääkkeen tehosta ei ole enää mitään havaittavissa olevaa hyötyä, joten
vaihtoehtoja on kaksi: lopettaa, tai nostaa annostusta. Päädyin jälkimmäiseen
vaihtoehtoon.

Olen ehtinyt käyttämään kyseistä lääkettä vähän päälle vuoden, mutta
annostus on ollut skaalan alapäässä ja olin jo aikaisemmin pudotellut
neljästä tabletista kolmeen, joten matkaa ei ollut jäljellä enää kuin
kolmen tabletin verran. Vuodessa elimistö on ehtinyt jo tottua
kyseisen aineen läsnäoloon ja päivä pari jokaisen 1/4 vähennyksen
jälkeen bentsokrapula kiristää vähän otettaan.  Mutta jokaisen 1/4
vähennyksen jälkeen aivotoiminta on astetta kirkkaampi ja mieli
hyljeksii asioita vähemmän.

Mielenkiintoisinta koko paletissa on se, kuinka sitä ei huomaa
miten paljon lääke, jonka ei tunne vaikuttavan mitenkään
vaikuttaa kuitenkin. Tässä tapauksessa vaikutukset olivat
enää negatiivisia. Lopettamiseen liittyvästä oireistosta kohdalle
on osunut aika monta, liian monta. Kuvittelin talvella, että tämän kesän voisi
viettää normaaleissa merkeissä, mutta kuinka väärässä sitä olikaan.
Heinäkuu vierähtää varmaan vielä bentsokrapuloissa, mutta toivottavasti
elokuussa kirkastuu.

Omalla planeetalla

Että voi olla hirveätä olla jossain ja siellä on porukkaa ympärillä. Istut penkillä, tunnet itsesi joukkoon kuulumattomaksi. Pystyt olemaan muutaman hetken normaali, hymyilemään, kiittämään ja toivottamaan hyvät jatkot. Olet kuitenkin halunnut lähteä pois jo ennen kuin pääsit sisään. 

Dissosiaatio

Ensimmäinen vaihe uudessa elämässä alkoi 2014 tammikuussa. Hetki 2014 lopusta 2015 huhtikuuhun oli luovaa vaihetta ja sain aikaiseksi taas vaikka mitä. Huhtikuussa 2015 kaikki muuttui taas ja minut työnnettiin syvemmälle ja vietiin kyky tehdä asioita. Kaikki on mitä on ja tehdään, jos tehdään. Nyt on ollut noin yhdeksän päivää aika tasaisempaa, mutta en ole saanut kuitenkaan takaisin murto-osaakaan siitä, jonka menetin. Paljon olisi tehtävää, mutta melkein mitään ei pysty tekemään ja voi vain katsella vanhoista valokuvista asioita, joita tuli tehtyä ja toivoa, että saisi vielä jossain vaiheessa kyvyn takaisin. Fiilikset kun aaltoilevat, niin olen huomannut sen, että asioita, joita on tehnyt ”huonolla” hetkellä menettävät merkityksensä, sillä hetkellä, jolloin huomaamaton alamäki on alkanut. Nämä asiat mieli työntää pois ja ne jäävät alueelle, josta niitä ei voi vetää takaisin. Asiat ovat kuin tietosuojapönttöön tungettuja paperiarkkeja, joita et saa sieltä pois, koska sinulla ei ole avainta. Näin kävi monelle asialle ja parille koulutukselle, joista toisen sain suoritettua osittain(sain osatutkintotodistuksen ja voin jatkaa sitä, jos mieli antaa mahdollisuuden) ja toinen jäi siihen vaiheeseen, että en halua edes ajatella koko asiaa. Miksi mukava asia muuttuu epämieluisaksi ja mieli työntää sen pois?

Päättötodistus

Olin eilen viimeistä kertaa peruskoulun päättäjäisissä. En muista omista päättäjäisistä mitään. Epämääräisiä riekaleita sieltä täältä. Ylipäätään aika koulussa(ja lapsuus) on kuin silppurin läpi ajettua tuhottavaksi ja salattavaksi tarkoitettua nauhaa, jota tuntuu olevan mahdotonta saada järjestykseen.

Olihan minut todettu kelvottomaksi toisen luokan jälkeen normaaliin peruskouluopetukseen, koska en ilmeisesti taipunut normeihin ja elänyt massan mukana. "Poika vain katselee ikkunasta pilviä" Nyt vuosikymmeniä myöhemmin ymmärsin sen, että syy oli syvemmällä, eikä minussa. Saan kärsiä nyt niistä muiden tekemistä  päätöksistä, asia jota minun on hyvin vaikea ymmärtää. 

Ala-asteella olin kuitenkin jo todennäköisesti muurautunut kuoreen, eikä kukaan ymmärtänyt mistä on kysymys. Vasta peruskoulun yläasteelle siirryttäessä luokanvalvojaksi tuli opettaja, joka ilmeisesti ymmärsi. Hän ymmärsi sen, että en kuulu sinne missä olin ja minut palautettiin normaalin opetuksen pariin. Ne vuodet ”hullujen seassa” riittivät kuitenkin repimään palasiksi lapsen normaalin kehityksen. 

Koulu loppui ja olin eksyksissä. Muistan seisoneeni todistus kourassa pelonsekaisin tuntein. Hyvä että loppui, mutta mitä nyt? Vanhemmilta oli turha odottaa mitään tukea, eikä mitään suuntaa ollut mihinkään.

Olin eksyksissä.

Seisoin 31 vuotta sitten päättötodistus kourassa 100m päässä paikassa missä istuin eilen. Katsoin omaa lastani ja tiesin, hän ei ole eksyksissä. 

Vesisade

Aurinko lämmittää ihoa tuulen suhistessa korvissa samalla vaeltaen käsivarren karvojen seassa. Jos voisin sulkea silmäni tuntisin varmasti lentäväni vapaana kuin lintu. Taivas alkaa tummenemaan, joudun pysähtymään. Vaimeaa surinaa, nitinää ja lopulta kolahdus, joka kahlitsee minut takaisin häkkiin, kuin linnun, joka on saanut lentää hetken vapaana.