lauantai 13. lokakuuta 2018

Vankilassa

En ole jaksanut kirjoittaa mitään moneen kuukauteen.  Kesä tuli ja meni. Samalla sain taas todeta sen, että kesä oli taas aivan jotain muuta, kuin olin toivonut. Sain raavittua kasaan kesän kuulumisia depressiosta, ahdistuksesta ja paniikista.

Depressio on vankila. Ahdistus ja paniikki siellä toisinaan asuvia olemuksia. Jouduin vankilaan muutama vuosi sitten. Asioiden vuoksi, joihin en voinut itse vaikuttaa. Kuormaa ja syitä lapattiin niskoilleni vuosia, joiden seurauksena hajosin palasiksi. En päässyt enää pakoon ja minut vangittiin. Alussa olin vankilassa käytännössä yksinäni,  menneen ja tulevan välissä. Ulkopuolisessa maailmassa minua yritetään parantaa ja tehdä minusta jälleen yhteiskunnan silmissä hyväksyttävä. Näiden yritysten seurauksena vankilaan seurakseni saapui paniikki, joka lymyää yleensä päivät hiljaa varjoissa. Yön tullen se lähtee liikkeelle, ravistaa voimalla hereille, säätää sydämen sykkeen tappiin,  tuoden tuliaisina pelkoa ja tuskaa. Lopulta hitaasti nurkkaan raahautuessaan vie ilkeästi hymyillen pelon mukanaan,  jättäen jäljelle kylmän hien ihon pintaan, muistuttamaan siitä, että et ole yksin.
Ahdistus, tuo perkeleiden helvetti, vankilan vapaamatkustaja. Se tulee ja menee miten huvittaa, eikä välitä siitä onko päivä vai yö. Ahdistus ei katso kalenteria, eikä elä kellon mukaan. Ahdistus ampuu täyslaidallisen selkään tai vain ritsalla poskeen. Ahdistus ei anna armoa, eikä noudata vierailuaikoja. Ahdistus ei kerro onko jotain vialla, vaan antaa syytä epäillä kaikkea. Mikäli kuvittelet jonkin asian olevan kunnossa, niin ahdistus muistaa muistuttaa, ”mutta otitko huomioon?” Välillä kumpikaan ei piinaa, vaan voin katsoa ikkunasta pihalle rauhallisin mielin ja lähteä ulos. Joudun kuitenkin kulkemaan kumarassa varoen vilkuilemasta liikaa ympärille. Seuralaiseni vaanivat jokaisessa ohikulkijassa, risteyksessä, liikennevaloissa, lehtien lööpeissä. Ne ovat hiljaa läsnä kaikkialla, odottaen olematonta syytä syöksyä kimppuuni.