sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Itsemurhan rajamailla

On varmaan vaikea ymmärtää, millainen on fiilis, kun on kuunnellut kuukauden päivän läheisen itsemurhasuunnitelmista. Kaikki oli hyvin, kunnes eräs tapahtuma räjäytti patoutuneet paineet ja ajoivat tähän tilaan. Mustat pilvet purjehtivat taivaalle, peittäen auringon. Voi vain toivoa, että tilanne paranee tästä, eikä suunnitelmat toteudu. Omalta osaltani henkinen kapasiteettini on melko lopussa. En tiedä mitä käy, jos huonosti käy. Häviän todennäköisesti elämästä, koska jo tällä hetkellä en tunne mistään mitään. Mieleni tekisi hakata itseäni ruuvimeisselillä käsiin ja jalkoihin, että tuntisi edes kipua. Yhteiskunnan mielenterveyslaki on sairas. Jos itsetuhoiselle ihmiselle ei voi tehdä mitään, koska hän ei ole mielisairas. Jos haluat tappaa itsesi, niin eikö tällainen ole jonkin sortin mielisairautta. Suomessa holhotaan kaikkea, yritetään pelastaa maailma rajoittamalla kaikkea, ettei vain tule liikaa hiilidioksidipäästöjä jne. Moni voi hyvin pahoin, mutta tärkeämpää näyttää olevan se, että tehdään jotain, millä ei ole kokonaiskuvassa mitään merkitystä. *ttu mikä maa ja *askapykälät. Ihminen voi tappaa itsensä, eikä lakipykälien mukaan asialle ei voi tehdä mitään, koska täytyy olla tarpeeksi hullu. Tilastokeskus osaa kertoa: "Itsemurhiin kuolleiden määrä on kasvanut kahtena vuonna peräkkäin. Vuoden 2017 aikana itsemurhan teki 824 henkilöä. Tämä on yli 30 itsemurhaa enemmän kuin edellisenä vuonna ja yli 90 enemmän kuin vuonna 2015." Kuinka monta näistä itsemurhista olisi voitu välttää, jos mietitään muuta kuin hiilidioksidipäästöjä ja turhasta holhoamista ja mielenterveyslaissa olisi jotain muuta kuin se, että mitään ei voida tehdä, jos ihminen ei ole mielisairas??? Tämä on aivan WTF???


torstai 18. huhtikuuta 2019

Matkalla

Tähtiin eksynyt. Valovuosien päähän, menneisyyden ja tulevaisuuden väliin. Olenko matkalla kohti kotia, en tiedä. Rataani sivuaa toisinaan mustat aukot, joiden armoton voima imee mukaan kyselemättä. Edestä löytyy vain toivoton tyhjyys, tyhjyys joka repii lähes kappaleiksi. Ajankulku hidastuu, lopulta pysähtyy. Häviän elämästäni, mieli tyhjenee. Menneisyys vääntää rinnalle, työntää tulevaisuuden ja tämän hetken taakseen. Olen menneisyyden puristuksessa. En pysty käsittelemään tätä hetkeä, enkä tulevaisuutta. Minut on vangittu menneisyyden takaumiin. Viimein puristus hellittää, synkät voimat paiskaavat minut uudelle matkalle. Olen palannut hetkeen, missä joudun rakentamaan tulevaisuuteni alusta. Menneisyys on menettänyt merkityksensä. Olen avaruustuulten armoilla, jälleen matkalla kohti tuntematonta. Haluaisin vain päästä kotiin, mutta taival tuntuu olevan ylivoimainen.

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Mitä tämä oli, tuli vaan mieleen?

Muistan, kun kakarana kohtasin ensimmäisen sukupuolielimiään esittelevän tyypin. Olin matkalla koulusta kotiin ja lepikon läpi menevän polulla tuli joku tyyppi kyselemään, että voisinko tulla auttamaan häntä, kun on hukuttanut kellonsa lepikkoon. No, menin auttamaan, mutta mitään kelloa ei ollut kadonnut, vaan tämä herrasmies kaivaa elimen käteen ja alkaa tekemään, mitä sitten tekikään.  Tuosta on aikaa vuosikymmeniä, mutta edelleen se kuvottaa.  Tämä ei ollut mitään siihen nähden mitä oli tulossa. Joskus illalla olin tulossa jostain kotia kohti ja kävelin erään ostoskeskuksen läpi. Ostoskeskuksen puhelinkopin kohdalla minut pysäytti lihava, noitaa-akalta näyttävä mies. Ukko lykkäsi ison kasan kolikoita kouraan ja pyysi pitämään niitä ja antamaan, kun hän soitti. Äijä haisi hirveälle, oli kännissä. Vaatteina harmaa puvuntakki, samanlaiset housut ja mustat kengät. Sininen kravatti. Iso nenä, jossa oli iso luomi tms. josta noita-akka tuli mieleen. Taakse kammatut hikiset hiukset, valkosipulin löhykä. Olin jäänyt nalkkiin ukon kolikkotempulla, enkä tiennyt mitä tehdä. Haiseva, kännihikinen läskikasa kysyy yllättäen, että olenko ahdasmielinen. En edes tiennyt mistä on kysymys, joten vastasin että en ole. Ukko sanoi olevansa joku lelukaupan omistaja ja haluanko nähdä jotain kauko-ohjattavia, varasto on vieressä. No, mikäs siinä, totesin. Lähdettiin vieressä olevaan varastoon, rappuset alas ja ukko sanoo, että tonne noin. No, jäin siihen pieneen syvennykseen jumiin ja äijä alkaa kaivamaan muniaan ja kysyy multa, että saako se imeä mua. Mietin mitä helvettiä nyt, että missä se varasto on, johon tää läskisika vaan toistaa kysymyksensä, enkä päässyt ukosta eroon. Onneksi ukko oli niin kännissä, että menetti vähän tasapainonsa ja horjahti ja pääsin karkuun. Tilanne kuvotti, mutta en ymmärtänyt kuin vasta myöhemmin mitä ukko tarkoitti ahdasmielisyydellä ja mun imemisellä. Näin vuosikymmeniä myöhemmin asia ahdistaa ja kuvottaa, kun fiilikset alkavat vajoamaan. Näitä oli muutama muu myös, mutta jatkossa osasin varautua tällaisiin, olin kaiketi jo kivettänyt itseni sairaan perhe-elämän johdosta ja asiat alkoivat menettämään merkityksen. En kuitenkaan odottanut tällaista lähestymistä oman äitini kohdalta, joka halusi suulle pusun, kun olin lähdössä kouluun. Ikää taisi olla joku 14-15v. Jos jokin asia näiden kaikkien päälle kuvottaa eniten, niin tämä.  Äitini ei ole ollut minuun yhteydessä viiteen vuoteen, koska luulee minun suuttuneen hänelle jostakin... tai, no.. lähetti tekstiviestin syntymäpäivänäni, että "Rakastaa minua ja olen tärkeä hänelle.." WTF???  Kaikkea paskaa jaksaa jauhaa. Siskoni kertoi tästä suulle pussaamisesta, että se oli jotenkin hienoa ja jotain ranskalaista tai muuta omituista. Olen jossain tehostetussa psykiatrisessa hoidossa tai jotain. Yritin selostaa lapsuutta heille, mutta on hyvin vaikea kuvailla täyttä helvettiä. Onneksi nupistaan sekaisin oleva äitini oli aikanaan nauhoittanut kasetille isäni huutamista jne. Muistin, että kännykässä oli kyseinen nauhoitus. Iskin sen pöytään ja faija huusi haudantakaa "*uora hei, *usi*ttu.. *tanaa*kelettä, painu sinäkin *usi*ttu siitä *elvettiin siskolleni." Muistan, kuinka äitini provosoi faijaa samalla itse oli hiljaa. No, tehohoitajat olivat äänityksen jälkeen hetken hiljaa ja totesivat jotain, joka liittyy aika pitkälti lapsen henkiseen kehitykseen, joka on topattu *tuilla, *veteillä, *uorilla, *usi*ituilla, remmiä *erseelle, tabascoa huuliin jne. kaikkea mukavaa. Mulla on vähän sellainen fiilis, että tähän ei enää tehohoidot auta. Pistän nyt soimaan Eppu Normaalin kalkkiviivoilla, sopii jotenkin tähän fiilikseen.

Kun näitä mun kirjoituksia näyttää aika moni lukevan, niin mitä raati tuumaa?

Yksinkertainen kysymys: Mitä tällainen olisi nykypäivän mittarilla?

Helvetin vaikeeta



Elämä, no en tiedä, mutta en taas jaksa tätä touhuu. Elämä on kuin olisi joku teiniongelma mielenmuutoksien kanssa.. muutan jonneki pimeeseen luolaa hevonkuuseen, mistä mua ei saa kukaan kiinni. Jos haluaa saada yhteyden, niin jättää pieniä kiviä luolan suulle. Päälle on kasattu taas niin paljon taakkaa, että jalat ei jaksa kohta kantaa lastia. Pakko vaan yrittää sätkiä eteen päin, vaikka on vaikeaa. Onnellisuus on vain pelkää kylmää olematonta, ei mitään. Välillä erehdyn hymyilemään, vaikka jäädyn sisältä. Elämä kuivuu kasaan. Päivät vierivät ohitseni, yrittäessäni kiivetä jäätyneen virran alle hautautuneita portaita ylös. Yritän vaan elää yksinkertaista elämää, miksi siitä on tehty niin helvetin vaikeaa??

torstai 4. huhtikuuta 2019

P3

Nyt sekin on sitten koettu, kun rapaa roiskuu tarpeeksi niskoille. Psyykkinen kapasiteetti kun on nollassa, niin on raskasta olla. Mieliala lipeää helposti negatiiviseksi, jonka jälkeen mennään, hitaasti tai nopeasti. Mieliala voi laskea lineaarisesti,  palaten pysähtyneestä, ilmeettömästä hymyttömästä tyhjyydestä takaisin nollaan itsestään. Joskus se lähtee kuitenkin painamaan pohjamutiin logaritmisesti, jonka jälkeen mennään kovaa pohjaan paukkuen. 

Mieliala vaappui vaivoin nollan päällä vajaa viikon, kunnes ei pystynyt enää bufferoimaan mitään, vaan syöksy kohti asteikon pohjaa alkoi vauhdilla. Olen oppinut tunnistamaan "tilan", jonka jälkeen alkaa olemaan vaaraksi itselleen. Olen kyllästynyt niihin voimiin, jotka repivät mukaansa ja lataavat päähän ajatuksia, jotka eivät ole mitenkään omiani. Kukaan ei puhu minulle, vaan ajatukset ovat omiani, joita on hyvin vaikea hallita. Tästä alkoi nopea matka kohti P3-osastoa. 

Muistikuvat ovat hatarat tuosta illasta. Muistan ihmetelleeni minkä jonon lapun otan sairaalan automaatista. Päivystys, vai psykiatria. Otin molemmat. Luukulla nainen kysyi mikä vaivaa. Olin tietenkin tehnyt omasta mielestäni virheen, koska otin molemmat laput. Nainen kysyi uudestaan, miksi olet täällä? Vastaus oli lopulta yksinkertainen, olen vaaraksi itselleni. Tuosta hetkestä kesti ~40 minuttia, niin sairaanhoitaja haki minut "neukkariin", missä kyseltiin kaikenlaista. Lopulta paikalla oli myös päivystävä psykiatri. 

En muista paljoakaan, mutta luettuani kannasta tulotilanteestani, niin asian laita selvisi. Kannassa oli koko tarina: "Potilas on voinnistaan kertoessaan voimakkaan masentuneen, toivottoman oloinen. lmeetön, hymytön. Vaikeasti keskeytettävissä mutta vaikutelmaa hypomaniasta ei tule." Hypomanian ne hoiti mulle lääkekokeilulla, joten tuo diagnoosi varman seuraa loppuun asti mukana. 

Tästä kuitenkin tuli lähtö P3-osastolle, tosin vapaaehtoisesti. Menetin illan tullen kaiken, mieleni lähetti minut tyhjyyteen. En uskonut enää mihinkään, en edes Allahiin, Jumalaan enkä universumin yhteyteen, joita minulle tarjottiin muiden potilaiden osalta. En odottanut ihmettä, en mitään. Kaikki oli siinä sillä hetkellä, kun istuin sängyn laidalla lattiaan tuijottaen. Tiesin kuitenkin olevani turvassa. 

Mieli, joka yritti repiä minut kappaleiksi oli hävinnyt ja luovuttanut, tässä ja nyt, pää tyhjänä. Universumi ei ole hylännyt sinua, kaikui käytävillä.  Sinällään ihmettelen, että tämä avun hakeminen ei hävettänyt yhtään. En tuntenut itseäni säälittäväksi häviäjäksi itkiessäni "neukkarissa." Olin siis aivan paskana, koska kaikki oli menettänyt merkityksensä. Sain kännykkään viestin kaverilta: "Älä tee ittelles mitään! Mikä suoa vaivaa? Oot fiksu, sulla on kaikki, rahaa, perhe kaikki mitä voi olla!" 

Normaalit ihmiset eivät voi ymmärtää sitä, että rahalla ja millään materiaalilla ei ole mitään merkitystä." Toki perhe on minulle tärkein asia, joka pitää kasassa. Raha luo toki turvaa, mutta mulle sillä ei ole kuitenkaan mitään merkitystä, ei se anna mulle mitään tyydytystä. Ei se ole auttanut minua pääsemään tästä eroon. 

En ole jaksanut laskea enää edes sitä, kuinka paljon olen työntänyt rahaa siihen, että saisin elämäni takaisin. Ei elämä rahalla tule takaisin, tämä on jo selvinnyt minulle. En muista edellistä kertaa, kun olisi tullut jostain asiasta hyvä olo. Olo ei tosin kestänyt kuin hetken, mutta nukuttuani pari päivää, muutaman päivän päästä sain itseni pystyyn. Päivän päästä pääsin kotiin. Vaikka julkista terveydenhoitoa on parjattu paljon, niin minulle jäi sellainen olo, että minusta välitettiin hoidossa yksilönä ja annettiin tilaa ja rauhaa. Kukaan ei tuputtanut mitään, vaan kysyttiin miten menee. 

Aiheutin läheisille kärsimystä, mutta valinta ei ollut minun.

torstai 21. helmikuuta 2019

Minä muistan

Sain taas kuulla lähipiiriltä, että depressio ei ole oikea sairaus, eikä lapsuudella ole mitään tekemistä koko asian kanssa. Lopeta lääkkeiden syöminen ja ota itseäsi niskasta kiinni ja mene yogaan. Tässä muutama rivi siitä mitä muistini tuo menneisyydestä mieleen. Mitä tuumaatte, onko lapsuudellani ollut mitään tekemistä depressioni kehittymiseen? Valtaosa näistä on tapahtunut alle 10 vuotiaana. 

Minä muistan, kun alakerran taksikuski hakkasi pulun kuoliaaksi kirveellä parvekkeen alla. 
Minä muistan, kun minut valehdeltiin sisään, että ei tule selkäsaunaan ja sain selkäsaunan. 
Minä muistan, kun naapurin akka tuli huutaa, että miksi tyhjensit pyörästä kumin? (Oma pyörä)
Minä muistan, kun tehtiin asbestista kakkuja kalliolla, eikä kukaan ollut kiinnostunut.
Minä muistan, kun joku potkaisi pallolla päähän. 
Minä muistan, kun olin siskon kanssa öitä kaksistaan kotona. Vanhemmat missä lienen. 
Minä muistan, kun meillä kävi poliiseja. 
Minä muistan, kun äiti ryyppäsi luokanvalvojani kanssa keittiössä. Aamulla mentiin eri reittiä kouluun.
Minä muistan, kun joku partanaama ryyppäsi ja poltti tupakkaa keittiössä äidin kanssa. 
Minä muistan, kun buldoggi puri jalkaan rapussa. 
Minä muistan, kun Savolaisen äijä tuli repii rinnuksista jostain syystä.
Minä muistan, kun vedin lipat koulun rappusissa ja luulin, että kuolen, kun en saanu henkeä.
Minä muistan, kun ala-asteella pakotettiin syömään keitto loppuun. Kaadoin keiton syliin "vahingossa." 
Minä muistan, kun luokanvalvojan sijainen löi kämmenellä kasvoihini.
Minä muistan, kun isä oli kännissä. 
Minä muistan, kun isä oli kännissä ja sammuneena lattialla.
Minä muistan, kun ikkunasta nousi savu ja isä oli sammunut kotiin unohtaen kattilan hellan levylle. 
Minä muistan, kun juotiin ensimmäiset kännit siskon kanssa talkkarin kämpässä, kun vanhemmilla meni mehut sekaisin.
Minä muistan, kun kotona kaikui huora hei huudot.
Minä muistan, kun isä kutsuu tytärtään *usiv*tuksi ja käskee vinkuintiaanin painumaan helvettiin.
Minä muistan, kun isä huusi, painukaa helvettiin koko paska perkele, *uoran penikat.
Minä muistan, kun isäni huutaa minulle haista *ttu senkin paska*erse.
Minä muistan, kuinka vitsikästä äitini mielestä se oli, kun lapset ovat humalassa.
Minä muistan, kun annoin linnunpoikaselle liian ison palan ruokaa ja se kuoli.
Minä muistan, kun äiti hieroi tabascoa huuliin, kun olin sanonut jotain huonoa.
Minä muistan, kun äitini halusi antaa suudelman suulle. Muistan, kuinka se kuvotti.
Minä muistan, kun luokanvalvojani Pekka heitti minut puutyöluokassa lattialle raivon vallassa. Otin telineestä kirveen suojakseni, jonka jälkeen ukko rauhoittui.
Minä muistan, kun näin isäni viimeisen kerran. Seuraavana päivänä hän kuoli.

Minä en oikein muista mitään hyvää.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Vankilassa

En ole jaksanut kirjoittaa mitään moneen kuukauteen.  Kesä tuli ja meni. Samalla sain taas todeta sen, että kesä oli taas aivan jotain muuta, kuin olin toivonut. Sain raavittua kasaan kesän kuulumisia depressiosta, ahdistuksesta ja paniikista.

Depressio on vankila. Ahdistus ja paniikki siellä toisinaan asuvia olemuksia. Jouduin vankilaan muutama vuosi sitten. Asioiden vuoksi, joihin en voinut itse vaikuttaa. Kuormaa ja syitä lapattiin niskoilleni vuosia, joiden seurauksena hajosin palasiksi. En päässyt enää pakoon ja minut vangittiin. Alussa olin vankilassa käytännössä yksinäni,  menneen ja tulevan välissä. Ulkopuolisessa maailmassa minua yritetään parantaa ja tehdä minusta jälleen yhteiskunnan silmissä hyväksyttävä. Näiden yritysten seurauksena vankilaan seurakseni saapui paniikki, joka lymyää yleensä päivät hiljaa varjoissa. Yön tullen se lähtee liikkeelle, ravistaa voimalla hereille, säätää sydämen sykkeen tappiin,  tuoden tuliaisina pelkoa ja tuskaa. Lopulta hitaasti nurkkaan raahautuessaan vie ilkeästi hymyillen pelon mukanaan,  jättäen jäljelle kylmän hien ihon pintaan, muistuttamaan siitä, että et ole yksin.
Ahdistus, tuo perkeleiden helvetti, vankilan vapaamatkustaja. Se tulee ja menee miten huvittaa, eikä välitä siitä onko päivä vai yö. Ahdistus ei katso kalenteria, eikä elä kellon mukaan. Ahdistus ampuu täyslaidallisen selkään tai vain ritsalla poskeen. Ahdistus ei anna armoa, eikä noudata vierailuaikoja. Ahdistus ei kerro onko jotain vialla, vaan antaa syytä epäillä kaikkea. Mikäli kuvittelet jonkin asian olevan kunnossa, niin ahdistus muistaa muistuttaa, ”mutta otitko huomioon?” Välillä kumpikaan ei piinaa, vaan voin katsoa ikkunasta pihalle rauhallisin mielin ja lähteä ulos. Joudun kuitenkin kulkemaan kumarassa varoen vilkuilemasta liikaa ympärille. Seuralaiseni vaanivat jokaisessa ohikulkijassa, risteyksessä, liikennevaloissa, lehtien lööpeissä. Ne ovat hiljaa läsnä kaikkialla, odottaen olematonta syytä syöksyä kimppuuni.