lauantai 13. lokakuuta 2018

En ole jaksanut kirjoittaa mitään moneen kuukauteen.  Kesä tuli ja meni. Samalla sain taas todeta sen, että kesä oli taas aivan jotain muuta, kuin olin toivonut. Sain raavittua kasaan kesän kuulumisia depressiosta, ahdistuksesta ja paniikista.

Depressio on vankila. Ahdistus ja paniikki siellä toisinaan asuvia olemuksia. Jouduin vankilaan muutama vuosi sitten. Asioiden vuoksi, joihin en voinut itse vaikuttaa. Kuormaa ja syitä lapattiin niskoilleni vuosia, joiden seurauksena hajosin palasiksi. En päässyt enää pakoon ja minut vangittiin. Alussa olin vankilassa käytännössä yksinäni,  menneen ja tulevan välissä. Ulkopuolisessa maailmassa minua yritetään parantaa ja tehdä minusta jälleen yhteiskunnan silmissä hyväksyttävä. Näiden yritysten seurauksena vankilaan seurakseni saapui paniikki, joka lymyää yleensä päivät hiljaa varjoissa. Yön tullen se lähtee liikkeelle, ravistaa voimalla hereille, säätää sydämen sykkeen tappiin,  tuoden tuliaisina pelkoa ja tuskaa. Lopulta hitaasti nurkkaan raahautuessaan vie ilkeästi hymyillen pelon mukanaan,  jättäen jäljelle kylmän hien ihon pintaan, muistuttamaan siitä, että et ole yksin.
Ahdistus, tuo perkeleiden helvetti, vankilan vapaamatkustaja. Se tulee ja menee miten huvittaa, eikä välitä siitä onko päivä vai yö. Ahdistus ei katso kalenteria, eikä elä kellon mukaan. Ahdistus ampuu täyslaidallisen selkään tai vain ritsalla poskeen. Ahdistus ei anna armoa, eikä noudata vierailuaikoja. Ahdistus ei kerro onko jotain vialla, vaan antaa syytä epäillä kaikkea. Mikäli kuvittelet jonkin asian olevan kunnossa, niin ahdistus muistaa muistuttaa, ”mutta otitko huomioon?” Välillä kumpikaan ei piinaa, vaan voin katsoa ikkunasta pihalle rauhallisin mielin ja lähteä ulos. Joudun kuitenkin kulkemaan kumarassa varoen vilkuilemasta liikaa ympärille. Seuralaiseni vaanivat jokaisessa ohikulkijassa, risteyksessä, liikennevaloissa, lehtien lööpeissä. Ne ovat hiljaa läsnä kaikkialla, odottaen olematonta syytä syöksyä kimppuuni.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

?

Liian paljon kysymyksiä,
liian vähän vastauksia,
liian turhauttavaa.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

He eivät tiedä mistä puhuvat

Itsekkäitä
kuka voi tehdä niin
täytyy olla aika sekaisin
miten väärässä he ovat
he elävät normaalia elämää
vieressä
kuoren alla
hyvä ystävä
hymy kasvoilla
mieli tyhjänä
synkkiä pilviä.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Vanha ystävä

Olen ollut reissussa jonkin aikaa. Vanha ystäväni, ainoa kaveripiiristäni, jonka kanssa olen ollut reissussa aikoinaan ulkomailla. Hän tuli tänään tänne lomalle. Olen ollut täällä yksinäni. Käytiin ottamassa muutamat oluet ja istuskeltiin ihmettelemässä maailmanmenoa. Oli hyvä saada kaveri tänne, mutta vielä viikko ja risat, niin vaimoni tulee tänne ja sinä päivänä kun hän lähtee kotiin, niin toinen poikani tulee samana päivänä tänne.

Kiva kun on jotain mitä odottaa. Jos on jotain mitä odottaa, on jotain toivoa, vaikka millään ei ole merkitystä. Jos tulevaisuudessani ei ole mieleni mielestä muuten mitään muuta kuin mustaa, niin olen kuitenkin onnistunut luomaan menneisyydessä jotain, mitä voin odottaa tulevaisuudessa. Heitä joille merkitsen jotain, vaikka itselläni ei ole itselleni mitään merkitystä. Olen jotain, en mitään, en pysty määrittelemään enää itseäni. Mikä olen, mihin olen menossa. Päivät keikkuvat, enkä pysty tietämään mitä seuraavalla viikolla tai seuraavana päivänä on ohjelmassa. Makaanko kotona?  Missä olen? Pimeässä kaukana kaikista eristäytyneenä omiin oloihini? Lähdenkö ulos ja pystyn kommunikoimaan vieraiden ihmisten kanssa edes hetken, vai en, en tosiaan tiedä.

Kaveri elää eri aikavyöhykkeellä mihin olen itse jo tottunut, joten hän on jo unten mailla. Itse istun parvekkeella kirjoittamassa tänne mitä mieleen tulee. Apple music tarjosi jostain syystä alunperin Apulannan kappaleen valo pimeyksien reunalla. En ole juurikaan mikään Apulannan musiikin ystävä, saati sitten juurikaan tunne heidän tuotantoaan. Ainoastaan koneeseen kadonnut koskettaa. Kyseinen kappale on ollut television nyyhkytarinoinnin tuottaman vain elämää kauden 7, Kaija Koon laulama versio. Olen kuunnellut Kaija Koon tuotantoa alusta alkaen ja nyt kappale oli tehty minun kuultavaksi. Paljon siinä on asiaa, joka antaa ajattelua. Alla ei ole kaikki sanat, vaan ne, jotka jotenkin pistävät miettimään:

Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan Ne voi saada sut kaivelemaan asioita, Joilta mielesi koittaa sua suojella Niil on taipumus sotkee kaikki ajatukset ja jättää kaaokseen
Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta Valot pimeyksien reunoilla
Valot pimeyksien reunoilla Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa Sul on sisälläs valtameren kokoinen voima Jonka sä voit oppaaksesi valjastaa
Tää on pelkkä tyhjä kuori, joka sun pitää täyttää Tää on valoista kirkkain, tää on loputon yö Tää on sydämenlyönti, tää on ajattomuus
Älä usko lauluihin

torstai 23. marraskuuta 2017

Äiti

Minulle linkitettiin Kodin kuvalehdessä oleva artikkeli liittyen pellavaa ja pastellia- blogiin.

Kuvaus oli aika samanlaista omani kanssa. Ainoastaan yksi kohta poikkesi täydellisesti.

Kyseinen kohta on tässä lainattuna Kodin kuvalehden artikkelista:

"Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään."

Oma maailma muuttui 2014 alussa. Olin sekavassa tilassa ja yritin olla kaikissa tilanteissa jotenkin normaali, vaikka se oli sellaista, että toivoi vain sitä, että pääsee pois heti, kun se suinkin on mahdollista. Kuten edelleen. Yritän välttää tilanteita, joissa joudun teeskentelemään jotain muuta mitä olen. Nämä ovat jotkut hetket sellaisia, että menen niihin, vaikka tiedän niistä palautumisen vievän pitkään. En halua kuitenkaan erakoitua täydellisesti. Tämä kirjoitus oli aika raskasta kirjoittaa, joten en sitä jaksa lukea uudestaan, joten se on mitä on.

En nyt tarkemmin muista, mutta keväällä 2014 oli vanhemman poikani lukion päättäjäiset, tai jotkut muut juhlat. Mukana oli myös äitini miesystävänsä kanssa. Isäni on kuollut jo aikaa sitten. Hänellä oli todennäköisesti sama ongelma kuin minulla, jota kukaan ei vielä silloin ymmärtänyt ja ainoa toimiva lääke oli alkoholi. Äitini ei ainakaan helpottanut tilannetta. Minulla on 80-luvun sairasta perhe-elämää kaseteille äänitettynä ja vaikka olen itse siskoni kanssa elänyt sen lapsuuden ja kokenut sen kaiken, niin säälittää nämä lapset, jotka joutuivat kestämään sen kaiken. On sinällään yllättävää, että meistä tuli edes näin täysjärkisiä.

Palatakseni tuohon juhlaan, niin äitini, lienen jo yli seitsemänkymmentä halusi, että hänestä ja lastenlapsista otetaan valokuvia, joilla hän voi sitten kehuskella sukulaisille, kuinka kauniita lapsia hänellä on. Minä otin muutaman valokuvan ja joku toinen muutaman.

Aikaa kului muutama viikko ja ollessani Italiassa lomalla puhelin soi. Siellä oli rakas äitini, joka ensimmäisinä sanoinaan sanoo: "KUINKA OLET VOINUT OTTAA NIIN HELVETIN HIRVEITÄ VALOKUVIA, MINÄHÄN NÄYTÄN AIVAN HIRVEÄLTÄ, KUINKA VOIN LÄHETTÄÄ TÄLLAISIA KUVIA KENELLEKKÄÄN??"..tms. en muista kovin tarkkaan miten tuo lopulta meni, mutta tuossa pääkohdat. En tiedä sitten miltä missiltä hän kuvittelee näyttävänsä, koska +70 vuotias jo hyvän kasan ylimääräistä painolastia kerännyt ihminen ei näytä samalta kuin viisikymmentä vuotta sitten. Hän elää jossain epämääräisessä harhaisessa elämässä ja tarvitsisi hoitoa.

Näistä valokuvista kehittyi ongelma, jota ratkottiin tekstiviesteillä ja sanoin, että jos kerran otan niin huonoja kuvia, niin en ota niitä enää jatkossa, ottakoon joku muu. Viestiketju loppui jotenkin niin, että viimeinen viesti häneltä oli "EN TULE TEILLE ENÄÄ KOSKAAN".. tms. ja hän on nyt se taho, jota on loukattu ja kohdeltu kaltoin. Ei mitään uutta, jo monta kertaa aikaisemmin hän on pitänyt mykkäkoulua kuukausia jostain aivan naurettavista asioista, joista jaksoin nuorempana antaa periksi, koska syyt olivat niin typeriä.

Nyt vanhemmiten en enää välitä. Hän on ajanut itsensä siihen tilanteeseen, että hän on minulle täysin ulkopuolinen henkilö, enkä halua nähdä koko ihmistä enää koskaan. Hän ei ole tervetullut meille, enkä tule menemään ikinä hänen kotiinsa. Jos pystyisin, pyyhkisin koko menneisyyden mielestäni, osittain. Isäni, jonka ymmärsin vasta myöhemmin olleen hyvä tyyppi ja kaikki hänen ongelmat johtuivat siitä, että hän eli omaa helvettiään mitä vaimonsa pahensi pumppaamalla lisää painetta räjähtämäisillään olevaan palloon. Isäni oli muutenkin kokenut kovia. Kävin fillariretkellä nuoremman poikani kanssa. Lähtiessämme jatkamaan matkaan parvekkeen alta, en tiennyt sen jäävän viimeiseksi kerraksi, kun näen isäni, joka vilkuttaa meille parvekkeella hyväntuulisena. Isäni kuoli muutaman päivän kuluttua, yksin.

Velipuoleni oli käynyt katsomassa isää ruumishuoneella ja ihmetteli sitä miksi en ollut käynyt siellä. En käynyt siellä siksi, koska halusin säilyttää mielessäni sen viimeisen kerran mielikuvan, milloin näin isäni päällä olleen rauhan ja ehkä onnellisuuden nähdessään pienen vaaleahiuksisen lapsenlapsen vilkuttavan hänelle. En halunnut muuttaa tätä hyvää ja kaunista mielikuvaa ruumishuoneella makaavaan isään.

En menetä itse mitään, mutta hän menettää paljon. Hän ei näe lapsenlapsien kasvua, eikä lapseni enää kohta muista edes minkä näköinen mummo on. Ainoa asia jonka he muistavat ja asia naurattaa heitä on se, kun syntymäpäivinä tuli(en muista tuleeko enää) kirjekuoressa tinapaperiin taiteltu seteli.

Hän on aivan varmasti hyvin tietoinen tilastani juoruilevien sukulaisten toimesta, mutta silti hän, sairaassa mielessään, pitää mykkäkoulua jo yli kolmatta vuotta. En pysty välittämään hänestä enää mitenkään. Aikani on ajanut hänen ohitseen, ja hän on jäänyt palaksi menneisyyttäni. Hän ei tule olemaan koskaan enää läsnä omassa elämässäni. Mikäli käy niin huonosti, että päiväni päättyvät ennen häntä, hän ei ole tervetullut hautajaisiini. En halua nähdä häntä enää koskaan, en elävänä, enkä kuolleena.

Onneksi minulla on ihana vaimo. Kaksi mahtavaa poikaa, joista molemmista on kasvamassa tasapainoisia miehiä. Kaikki välittävät minusta, toisin kuin äitini. He eivät ole joutuneet kestämään mielisairasta äitiä, eikä elämään sairasta lapsuutta. Ilman perhettäni en välttämättä olisi kirjoittamassa mitään.

Nyt tiedän kuinka paljon äitini välittää minusta.


sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kukkia

En jaksa kirjoittaa tänään mitää, mutta tässä muutama kuva päivää piristämään.













keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Äänetön huuto

Olen vankina ympärilleni rakennetussa kopissa, joka on valettu teräsbetonista. Voin vain huutaa, päästäkää minut ulos ja repiä käsilläni kalteria, jonka takana on varmistuksena luodinkestävä paksu lasi.
Ohikulkijat näkevät huulteni liikkuvan äänettömän huudon tahdissa, mutta tuntuu siltä, että kukaan pysty auttamaan, vaikka yrittäisivät. Olen vangittuna itseeni, enkä tiedä miten pystyn vapautumaan.
Joskus kopin ovi jää raolleen ja pääsen hetkeksi vapauteen, mutta vapautta valvovat näkymättömät lasiseinät eivät päästä minua sinne minne haluan. Voin vain kävellä ennalta määritettyä reittiä takaisin koppiin ja poikkeuksista rangaistaan.