perjantai 24. marraskuuta 2017

Vanha ystävä

Olen ollut reissussa jonkin aikaa. Vanha ystäväni, ainoa kaveripiiristäni, jonka kanssa olen ollut reissussa aikoinaan ulkomailla. Hän tuli tänään tänne lomalle. Olen ollut täällä yksinäni. Käytiin ottamassa muutamat oluet ja istuskeltiin ihmettelemässä maailmanmenoa. Oli hyvä saada kaveri tänne, mutta vielä viikko ja risat, niin vaimoni tulee tänne ja sinä päivänä kun hän lähtee kotiin, niin toinen poikani tulee samana päivänä tänne.

Kiva kun on jotain mitä odottaa. Jos on jotain mitä odottaa, on jotain toivoa, vaikka millään ei ole merkitystä. Jos tulevaisuudessani ei ole mieleni mielestä muuten mitään muuta kuin mustaa, niin olen kuitenkin onnistunut luomaan menneisyydessä jotain, mitä voin odottaa tulevaisuudessa. Heitä joille merkitsen jotain, vaikka itselläni ei ole itselleni mitään merkitystä. Olen jotain, en mitään, en pysty määrittelemään enää itseäni. Mikä olen, mihin olen menossa. Päivät keikkuvat, enkä pysty tietämään mitä seuraavalla viikolla tai seuraavana päivänä on ohjelmassa. Makaanko kotona?  Missä olen? Pimeässä kaukana kaikista eristäytyneenä omiin oloihini? Lähdenkö ulos ja pystyn kommunikoimaan vieraiden ihmisten kanssa edes hetken, vai en, en tosiaan tiedä.

Kaveri elää eri aikavyöhykkeellä mihin olen itse jo tottunut, joten hän on jo unten mailla. Itse istun parvekkeella kirjoittamassa tänne mitä mieleen tulee. Apple music tarjosi jostain syystä alunperin Apulannan kappaleen valo pimeyksien reunalla. En ole juurikaan mikään Apulannan musiikin ystävä, saati sitten juurikaan tunne heidän tuotantoaan. Ainoastaan koneeseen kadonnut koskettaa. Kyseinen kappale on ollut television nyyhkytarinoinnin tuottaman vain elämää kauden 7, Kaija Koon laulama versio. Olen kuunnellut Kaija Koon tuotantoa alusta alkaen ja nyt kappale oli tehty minun kuultavaksi. Paljon siinä on asiaa, joka antaa ajattelua. Alla ei ole kaikki sanat, vaan ne, jotka jotenkin pistävät miettimään:

Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan Ne voi saada sut kaivelemaan asioita, Joilta mielesi koittaa sua suojella Niil on taipumus sotkee kaikki ajatukset ja jättää kaaokseen
Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta Valot pimeyksien reunoilla
Valot pimeyksien reunoilla Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa Sul on sisälläs valtameren kokoinen voima Jonka sä voit oppaaksesi valjastaa
Tää on pelkkä tyhjä kuori, joka sun pitää täyttää Tää on valoista kirkkain, tää on loputon yö Tää on sydämenlyönti, tää on ajattomuus
Älä usko lauluihin

torstai 23. marraskuuta 2017

Äiti

Minulle linkitettiin Kodin kuvalehdessä oleva artikkeli liittyen pellavaa ja pastellia- blogiin.

Kuvaus oli aika samanlaista omani kanssa. Ainoastaan yksi kohta poikkesi täydellisesti.

Kyseinen kohta on tässä lainattuna Kodin kuvalehden artikkelista:

"Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään."

Oma maailma muuttui 2014 alussa. Olin sekavassa tilassa ja yritin olla kaikissa tilanteissa jotenkin normaali, vaikka se oli sellaista, että toivoi vain sitä, että pääsee pois heti, kun se suinkin on mahdollista. Kuten edelleen. Yritän välttää tilanteita, joissa joudun teeskentelemään jotain muuta mitä olen. Nämä ovat jotkut hetket sellaisia, että menen niihin, vaikka tiedän niistä palautumisen vievän pitkään. En halua kuitenkaan erakoitua täydellisesti. Tämä kirjoitus oli aika raskasta kirjoittaa, joten en sitä jaksa lukea uudestaan, joten se on mitä on.

En nyt tarkemmin muista, mutta keväällä 2014 oli vanhemman poikani lukion päättäjäiset, tai jotkut muut juhlat. Mukana oli myös äitini miesystävänsä kanssa. Isäni on kuollut jo aikaa sitten. Hänellä oli todennäköisesti sama ongelma kuin minulla, jota kukaan ei vielä silloin ymmärtänyt ja ainoa toimiva lääke oli alkoholi. Äitini ei ainakaan helpottanut tilannetta. Minulla on 80-luvun sairasta perhe-elämää kaseteille äänitettynä ja vaikka olen itse siskoni kanssa elänyt sen lapsuuden ja kokenut sen kaiken, niin säälittää nämä lapset, jotka joutuivat kestämään sen kaiken. On sinällään yllättävää, että meistä tuli edes näin täysjärkisiä.

Palatakseni tuohon juhlaan, niin äitini, lienen jo yli seitsemänkymmentä halusi, että hänestä ja lastenlapsista otetaan valokuvia, joilla hän voi sitten kehuskella sukulaisille, kuinka kauniita lapsia hänellä on. Minä otin muutaman valokuvan ja joku toinen muutaman.

Aikaa kului muutama viikko ja ollessani Italiassa lomalla puhelin soi. Siellä oli rakas äitini, joka ensimmäisinä sanoinaan sanoo: "KUINKA OLET VOINUT OTTAA NIIN HELVETIN HIRVEITÄ VALOKUVIA, MINÄHÄN NÄYTÄN AIVAN HIRVEÄLTÄ, KUINKA VOIN LÄHETTÄÄ TÄLLAISIA KUVIA KENELLEKKÄÄN??"..tms. en muista kovin tarkkaan miten tuo lopulta meni, mutta tuossa pääkohdat. En tiedä sitten miltä missiltä hän kuvittelee näyttävänsä, koska +70 vuotias jo hyvän kasan ylimääräistä painolastia kerännyt ihminen ei näytä samalta kuin viisikymmentä vuotta sitten. Hän elää jossain epämääräisessä harhaisessa elämässä ja tarvitsisi hoitoa.

Näistä valokuvista kehittyi ongelma, jota ratkottiin tekstiviesteillä ja sanoin, että jos kerran otan niin huonoja kuvia, niin en ota niitä enää jatkossa, ottakoon joku muu. Viestiketju loppui jotenkin niin, että viimeinen viesti häneltä oli "EN TULE TEILLE ENÄÄ KOSKAAN".. tms. ja hän on nyt se taho, jota on loukattu ja kohdeltu kaltoin. Ei mitään uutta, jo monta kertaa aikaisemmin hän on pitänyt mykkäkoulua kuukausia jostain aivan naurettavista asioista, joista jaksoin nuorempana antaa periksi, koska syyt olivat niin typeriä.

Nyt vanhemmiten en enää välitä. Hän on ajanut itsensä siihen tilanteeseen, että hän on minulle täysin ulkopuolinen henkilö, enkä halua nähdä koko ihmistä enää koskaan. Hän ei ole tervetullut meille, enkä tule menemään ikinä hänen kotiinsa. Jos pystyisin, pyyhkisin koko menneisyyden mielestäni, osittain. Isäni, jonka ymmärsin vasta myöhemmin olleen hyvä tyyppi ja kaikki hänen ongelmat johtuivat siitä, että hän eli omaa helvettiään mitä vaimonsa pahensi pumppaamalla lisää painetta räjähtämäisillään olevaan palloon. Isäni oli muutenkin kokenut kovia. Kävin fillariretkellä nuoremman poikani kanssa. Lähtiessämme jatkamaan matkaan parvekkeen alta, en tiennyt sen jäävän viimeiseksi kerraksi, kun näen isäni, joka vilkuttaa meille parvekkeella hyväntuulisena. Isäni kuoli muutaman päivän kuluttua, yksin.

Velipuoleni oli käynyt katsomassa isää ruumishuoneella ja ihmetteli sitä miksi en ollut käynyt siellä. En käynyt siellä siksi, koska halusin säilyttää mielessäni sen viimeisen kerran mielikuvan, milloin näin isäni päällä olleen rauhan ja ehkä onnellisuuden nähdessään pienen vaaleahiuksisen lapsenlapsen vilkuttavan hänelle. En halunnut muuttaa tätä hyvää ja kaunista mielikuvaa ruumishuoneella makaavaan isään.

En menetä itse mitään, mutta hän menettää paljon. Hän ei näe lapsenlapsien kasvua, eikä lapseni enää kohta muista edes minkä näköinen mummo on. Ainoa asia jonka he muistavat ja asia naurattaa heitä on se, kun syntymäpäivinä tuli(en muista tuleeko enää) kirjekuoressa tinapaperiin taiteltu seteli.

Hän on aivan varmasti hyvin tietoinen tilastani juoruilevien sukulaisten toimesta, mutta silti hän, sairaassa mielessään, pitää mykkäkoulua jo yli kolmatta vuotta. En pysty välittämään hänestä enää mitenkään. Aikani on ajanut hänen ohitseen, ja hän on jäänyt palaksi menneisyyttäni. Hän ei tule olemaan koskaan enää läsnä omassa elämässäni. Mikäli käy niin huonosti, että päiväni päättyvät ennen häntä, hän ei ole tervetullut hautajaisiini. En halua nähdä häntä enää koskaan, en elävänä, enkä kuolleena.

Onneksi minulla on ihana vaimo. Kaksi mahtavaa poikaa, joista molemmista on kasvamassa tasapainoisia miehiä. Kaikki välittävät minusta, toisin kuin äitini. He eivät ole joutuneet kestämään mielisairasta äitiä, eikä elämään sairasta lapsuutta. Ilman perhettäni en välttämättä olisi kirjoittamassa mitään.

Nyt tiedän kuinka paljon äitini välittää minusta.


tiistai 21. marraskuuta 2017

Ruisku

Pistää miettimään sitä miten ja miksi joku henkilö on ajautunut tilanteeseen, missä joutuu ja pitää piikittää "kamaa" itseensä vessanpöntön päällä istuen. Sun narkkiluukun ulkopuolella ramppaa normaalia porukkaa omien ongelmiensa kanssa. Ehkä joku rämplää sun luukun kahvaa ja yrittää päästä sisään. Viereisessä kopissa joku tekee jotain. Kädet tärisee, sydän hakkaa, hiki valuu ja pelko siitä, että joku paukkaa sun luukkuun, vaikka se on lukossa. Hoidat hommat, huokaiset helpotuksesta, rentoudut, istut hetken, tunget välineet taskuun. Huomaavaisena henkilönä laitat piikin päälle suojan takaisin ja törkkäät sen rikkinäiseen telineeseen. Vedät vessan hämäykseksi ja ehkä menet pesemään kädet ja huuhtelemaa kasvot kylmällä vedellä. Katsoitko itseäsi peilistä, vai et? Lähdet kävelemään ja vessan sisäänkäynnillä sinua vastaan kävelee uusia henkilöitä ongelmineen, sinulla on nyt kaikki hetken hyvin. Mutta mistä ja miksi jouduit siihen pöntön päälle piikittelemään.. se jää arvoitukseksi.

torstai 16. marraskuuta 2017

Aalloilla



Tuli "sanomista" siitä, että blogissa on aika ahdistavaa luettavaa. No, sellaista se on, kun kaikki asiat ovat negatiivisia ja tulevaisuudella ei ole mitään tarjottavaa ja kaikki on menetettyä. Kirjoitin aikani kuluksi jotain muuta pitkästä aikaa. Olen huomannut sen, että satua olevan tarinan kirjoittaminen auttaa pääsemään hetkeksi pois pahasta olosta. Depression vaivaaman aivotoiminnan vuoksi edes tämän kokoisen kirjoituksen kasassa pitäminen on liian työläs tehtävä, joten tekstissä on varmasti virheitä ajankulussa jne. mutta olkoon, en jaksa hieroa tätä enempää, koska sillä ei ole mitään merkitystä. Olen saanut hetken mielenrauhaa tämän parissa.

Bloggeri sotki kappaleet ja muut, kun päivitin tekstiä. En jaksa korjata tekstiä ennalleen.

Aalloilla

Menin aiemmin päivällä veneeseen, tarkoituksena siivota vanhoja solmuun menneitä ankkuriköysiä, mutta toisin kävi.  Hetkeä myöhemmin vaivuin unen omaiseen tilaan, auringon lämmön syleillessä vaatteitani. Aallot jatkoivat kilpailua siitä, kuka nousee korkeimmalle veneen kylkeä pitkin. Veneen ympärillä uiskenteli kaloja, välillä pelästyen tuulen puista irroittamien kellastuneiden lehtien pudotessa veden pintaan, jatkaen matkaa tuulen mukana.
Järvellä oli vielä muutamia kalastajia, jotka yrittivät narrata kaloja koukkuun. Kaukaa kuului lintujen ääniä, tuulen jatkaessa vaeltamista puiden välissä. Laineiden liplatus veneen vihreäksi maalattua lujitemuovia vasten vaimeni, lopulta kadoten lähes kokonaan.
Aaltojen kilpailu oli päättynyt korkeimmalle päätyneen aallon kastellessa kasvoni. Säpsähdin siihen, samalla ihmetellen mistä lähtien järven vesi on maistunut suolaiselta. Onkohan lähitienoon pelloilta päätynyt järveen lannoitteita? Olin edelleen horroksessa. Katsoin rannekellosta aikaa, saadakseni käsityksen ajankulusta. Lupasin  aikaisemmin lämmittää saunan, enkä mennä päiväunille. 
Lähinäköni huonontumisen vuoksi jouduin luopumaan normaalista rannekellosta jonkin aikaa sitten. Hankin tilalle nykyaikaisen digitaalisen kellon, minkä näyttöön saa isot numerot. Kello näyttö oli pimeänä. Akun pitäisi kestää monta päivää. Kaivoin kännykän taskusta tarkistaakseni ajan. Näytössä näkyi aika, mutta vasemmassa yläkulmassa luki: ”Ei verkkoa.” Olin jonkin aikaa sitten päättänyt vaihtaa puhelinoperaattoria, johtuisiko tämä siitä?
Uuden operaattorin mukaan, heidän verkko on kaikista suomalaisista operaattoreista kattavin Suomesta Ruotsiin, merialueita myöten. Paskan marjat, jos verkko ei toimi edes mökkirannassa, missä aikaisemmin on toiminut jokainen muu operaattori, niin miten tällaista voi sanoa kattavimmaksi verkoksi.
Eniten ihmettelyä aiheutti se, että kännykän kello näytti samaa aikaa mennessäni veneeseen. Olin kuitenkin ollut unen rajamailla noin tunnin. Suuta kuivasi. Onneksi veneessä on iso tankki puolillaan juomavettä. Vesi maistui muovilta, mutta oli kuitenkin aivan juotavaa.
Kerrassaan surkeasta kesästä johtuen, en ollut käynyt mökillä kovinkaan montaa kertaa, joten vesi oli seisonut takissa pitkään. Lämmön vaikutuksesta, jota ei paljon menneenä kesänä ollut, veteen oli tarttunut muovin makua. Muistan vuosikymmeniä sitten olleita muovituotteita, joissa ei ollut mitään merkintöjä mihin ne soveltuva. Tankissa oli elintarvikemuovista kertova leima, joten tuskin muovin makuinen vesi oli mitenkään vahingollista, vain pahanmakuista. Tosin, historian kirjoista voidaan lukea monen silloisen asian muuttuneen tulevaisuudessa epäterveelliseksi.
Muoville maistuvaa vettä juodessa, mielessä pyöri kuitenkin kyläkaupasta muutama tunti sitten ostetut oluet, jotka ovat aurinkosähköllä toimivassa jääkaapissa. Auringosta on moneksi. Aurinko on ainoa asia, joka toimii yhteiskäytössä ilman riitaa. Auringosta riittää valoa ja lämpöä jokaiselle, eikä kukaan voi sitä hallita. Kuten muutkin luonnonvoimat, joille ihmiskunta, omasta mielestään niin viisas, ei mahda mitään.
Selkä oli jumissa huonossa asennossa loikoilemisessa. Olen harrastanut nuoruudessa raskasta liikuntaa, jonka vuoksi paikat välillä valittavat siitä. On huvittavaa, että ihminen on luotu liikkumaan ja sitten kun liikut riittävästi, niin lopulta paikat valittavat siitä.
Nousin varovasti ylös, oikaisten selkäni, samalla työntäen käsiä ylös kuin voitonmerkiksi siitä, että sain itseni pystyyn. Mietin miten mahtaa käydä yöunille, kun olen vähän huono nukkumaan, jos erehdyn päätymään päiväunille.
Nousin veneen kannelle hieraisten silmiäni, kuvitellen olevani edelleen unessa. Mutta ei, en ollut unessa, enkä ymmärtänyt mitä on tapahtunut. Jos en ollut unessa, niin miten olin keskellä ei mitään. 
Vene kellui keskellä valtavaa merta. Oli aivan, sama mihin suuntaan katsoin, niin missään ei näkynyt mitään. Ainoa veneen, itseni, muutaman pilven ja meren lisäksi taivaalla oli vain aurinko. Yritin rauhoitella itseäni kuvitellen olevani unessa. Vaikka purin huuleen ja heti perään peukaloon, siitä ei ollut mitään apua. Eli olin hereillä, keskellä ei mitään, niin missä ihmeessä kelluin ja miten olin päätynyt tänne.
Päivä alkoi vaipumaan kohti loppuaan värjäten taivaan pilviä myöten verenpunaiseksi, samalla maalaten horisonttiin vuorijonon, jota ei ollut aikaisemmin. Katsoin vuoria pitkään, kunnes aurinko vaipui horisontin alle, pimeyden vetäessä taivaankannen päälle mustaa, vuosituhansia vanhaa rikkinäistä reikiä täynnä olevaa täkkiä.
Valvoin koko yön, toivoen, että kännykkä ilmoittaisi verkon löytyneen, mutta turhaan. Vanhassa kännykässä ei ole hienouksia, kuten kaikissa nykypäivän älypuhelimissa on. Kännykällä voi soittaa ja lähettää viestejä, joka riittää minulle. Ilman verkkoa sillä ei voi tehdä mitään. En voinut pelata edes kännykässä olevaa matopeliä, koska halusin säästää akkua, joten suljin sen.
Makasin selälläni hitaasti aaltojen tahdissa keinuvassa veneessä. Välillä nousin seisomaan oikoen itseäni, vain nähdäkseni pimeyden ympärilläni, tähtitaivaan ylläni, toivoen, että jokin ihme tulisi ja pelastaisi minut. Pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen, tähtien antaessa vaatimatonta valoa.
Pienien, jokaisesta ilmansuunnasta saapuvien aaltojen kohdatessa toisensa mereen muodostui aalloista kolmioita, jotka hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat syntyneet. Maatessa veneen pohjalla, näin koko linnunradan, joka loisti äärettömässä kauneudessaan, täyttäen taivaankannen miljoonilla tähdillä. En muista aikaisemmin nähneeni missään mitään vastaavaa. Taivaalta puuttui vain kuu.
Vene on pieni, eikä siinä ole kiinteää kompassia, eikä juuri mitään muutakaan. Tavaroiden seasta löytyi kädessä pidettävä kompassi. Kompassiin oli liimattu tarroja vanhoista suunnistuskilpailuista. En muista mistä se on ajautunut haltuuni, koska en ole koskaan suunnistanut, enkä erityisemmin liiku tiellä tietymättömillä, missä kompassista olisi apua, tosin nyt tilanne on toinen. Laitoin kompassin roikkumaan kaulaan keltaisesta, jo hieman haalistuneesta narusta, pitääkseni sen tallessa. Olisin lähtenyt ajamaan vuoria kohden, mutta veneen moottori ja airot oli kannettu sisälle, veneen odottaessa laiturin vieressä pukeille nostamista. En voinut  tehdä mitään, vain odottaa. Onneksi muoville maistuvaa vettä oli säiliössä paljon, mutta mitään syötävää ei ollut.
Muistelin ihmisen selviävän ilman ravintoa pitkään ja itselleni oli ehtinyt kertyä vuosien mittaan jo jonkin verran rasvavarastoa vatsan seutuville, joten suurempaa hätää ei vielä ollut. Olin kuitenkin edelleen ihmeissäni tapahtuneesta ja miten olen päätynyt mökkirannasta keskelle ei mitään.
Hitaasti horisontin väri alkoi muuttumaan punaisen kautta keltaiseksi jatkuvasti kirkastuen. Hetkeä myöhemmin aurinko nousi horisontista. Aurinko näytti aluksi hyvin pieneltä kellertävältä pallolta ja mietin, miten tuo voi luoda elämän maapallolle. Olin väärässä. Aurinko oli näyttänyt aluksi vain otsansa, jonka heijastuessa merestä aurinko näytti pieneltä pallolta. Aurinko työnsi hitaasti päätään horisontin ylle, tullakseen kokonaan esiin ja jatkaakseen matkaansa kohti päivän loppua. 
Toivoa täynnä laitoin kännykän päälle, mutta ei se edelleenkään löytänyt verkkoa, joten suljin sen. Tarkistin kompassista suunnan missä olin nähnyt vuoret edellisenä päivänä, vain todetakseni, että horisontissa ei näy enää mitään. Olin hieman pettynyt, koska suunta oli ainoa, mihin olisin lähtenyt, jos olisin saanut veneen liikkumaan jotenkin haluamaani suuntaan. 
Meri oli tyyntynyt ja aaltojen muodostamat kolmiot kadonneet. En tiedä olinko liikkunut kuinka paljon ja mihin suuntaan. En edelleenkään tiedä  missä olen, enkä liiemmin sitä, onko täällä merivirtoja, jotka kuljettaisivat venettäni merellä. Mieleen muistui mökissä oleva vanha levy, joka sisälsi jonkin takavuosien tähden kappaleen tuuliajolla. En muista mitä kappale käsitteli, mutta sillä ei ole merkitystä muutenkaan tällä hetkellä. Olen tuuliajolla ilman päämäärää, ohjauskyvyttömänä, merivirtojen ja tuulten armoilla. 
Päivä alkoi jälleen vajoamaan mereen, pimeyden vetäessä vilttiä päälleni. Aloin olemaan epätoivoinen muistellessani ystäväni laivareissuja Atlantin valtamerellä. Häntä oli huvittanut suomalainen tapa tervehtiä jokaista vastaan tulevaa veneilijää rannikon tuntumassa. He olivat purjehtineet viikkoja merellä näkemättä ainoatakaan laivaa. Jos vastaan tuli toinen laiva, niin silloin oli mukava tervehtiä. Kaveri oli lopulta päättänyt laskea pienen pelastusveneen pitkän köyden päähän seuraamaan laivaa, jolloin eteneminen ei tuntunut niin yksinäiseltä pelastusveneen keikkuessa laivan aalloissa. Ajattelin tehdä seuraavana päivänä saman, mutta se jäi ajatukseksi. Näin takanani muutaman metrin meren pinnan yläpuolella sivulta toiselle liikkuvan valon. Minun ei tarvitse lillua viikkoja vararavintoni varassa, ainakin toivoin niin.
Alus oli puinen naruilla kasaan viritelty katamaraani tyyppinen kalastusalus. Puisella penkillä istui yksinään hyvin vanha auringon ahavoittama mies. Miehen pään päällä oli valkoinen pitkä kankaasta tehty päähine, jonka hän oli kietonut kaulansa ympärille, suojaamaan niskaa ja kaulaa päivällä kuumottavalta auringolta ja lämmittämään öisin. 
Aluksen valojen luomien varjojen vuoksi miehen otsa näytti olevan kuin aallokkoa. Syvät rypyt auringon ruskettamilla kasvoilla lainehtivat alas, kohti harmaita kulmakarvoja. Yläluomet olivat painuneet alas, osittain silmien päälle, sivujen ollessa syvässä rypyssä. Miehellä oli hieman hiuksia jäljellä päälaella, osittain kankaan alla. Valkoisten kulmakarvojen lisäksi miehen leuassa kasvoi juuresta tummaa partaa, joka kaareili kohti karvojen kärkiä, muuttuen lopulta valkoiseksi. Miehen sinisissä silmissä näytti liekehtivän. Pitikö hän minua ystävänä, vai vihollisena. Hän katsoi minua ja minä häntä. Ajattelin todennäköisyyden lähentelevän nollaa sille, että puhuisimme yhteistä kieltä. Miten ihmeessä saan miehen hinaamaan veneeni, sinne mistä hän oli tullut?  Mies jatkoi veneen tutkimista. 
— Manzakine za, mies sanoi.  
— Matghette si sem, menshke adar ilane. 
Olin hämilläni, katsoin miestä suoraan silmiin osoittaen itseäni samalla sanoen Tommi. Mies katsoi minua hetken. — Neck ghih Gwafa.
Viitoin miehelle aikaisemmin näkemieni vuorten suuntaan.
 — Sebahe. 
En ymmärtänyt. Mies heitti lähes poikki kuluneen köyden veneeseen, jonka kiinnitin veneeni keulaan kyselemättä.  Lähdimme etenemään hitaasti miehen hoitaessa navigoinnin. Yö kiskoi vilttiä niskaan ja nukahdin veneen pohjalle. Saavuttuamme maihin, minut oli kannettu telttaan. Olin nukkunut pitkään. Herätessäni mies kysyi — Atay, tarjoten kuppia, jonka oletin olevan jotain juotavaa. Otin juoman kiitollisena vastaan. Totesin juoman olevan kylmää teetä. Mies alkoi sytyttämään nuotiota teltan edessä. Nuotion päällä oli pata, erikoisen näköisellä telineellä. Mies lisäsi pataan vihanneksia, mausteita ja lihaa. Tästä oli tulossa syötävää. Itämaiset tuoksut leijuivat ympäri telttaa. Olin käyttänyt löllyvää rasvavarantoani sen verran, että toivoin saavani sopasta osani. Yritin tarkistaa löytääkö kännykkä verkon, mutta kännykkä oli joko miehen hallussa, tai jäänyt veneeseen. En ollut kuitannut keräämääni univelkaa, joten menin pitkäkseni kirjavien mattojen päälle odottamaan ruoan valmistumista. Nuotiosta nousevan savun tuoksun myötä aloin kuulemaan askelten ääniä ja lopulta aivotoiminta käynnistyi.  
— EIKÖ SINUN PITÄNYT LÄMMITTÄÄ SAUNA, eikä juoda kaikkia kaljoja. Ruoka on valmiina ja sauna lämpiämässä, vaimo sanoi.


sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kukkia

En jaksa kirjoittaa tänään mitää, mutta tässä muutama kuva päivää piristämään.













keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Äänetön huuto

Olen vankina ympärilleni rakennetussa kopissa, joka on valettu teräsbetonista. Voin vain huutaa, päästäkää minut ulos ja repiä käsilläni kalteria, jonka takana on varmistuksena luodinkestävä paksu lasi.
Ohikulkijat näkevät huulteni liikkuvan äänettömän huudon tahdissa, mutta tuntuu siltä, että kukaan pysty auttamaan, vaikka yrittäisivät. Olen vangittuna itseeni, enkä tiedä miten pystyn vapautumaan.
Joskus kopin ovi jää raolleen ja pääsen hetkeksi vapauteen, mutta vapautta valvovat näkymättömät lasiseinät eivät päästä minua sinne minne haluan. Voin vain kävellä ennalta määritettyä reittiä takaisin koppiin ja poikkeuksista rangaistaan.


maanantai 6. marraskuuta 2017

Yhteiskunta

Silloin harvoin kun menee paremmin, kuvittelen olevani normaali, mutta jokainen kerta tähän mennessä olen joutunut toteamaan sen, että se oli harhaa. En ole muutamaan vuoteen seurannut maailmanmenoa mitenkään. En lue juuri mitään lehtiä, en katso uutisia, en mitään. Nykyinen yhteiskunta on sairaampi kuin itse olen, en halua tietää miten sillä menee.

Kirjoitus

Kirjoittaessa kaikki tuntuu *askalta, mutta tekstiä tulee välillä. Kirjoitan, kun tekstiä tulee, oli se sitten mitä hyvänsä ja sitten kun olotila muuttuu, niin en välttämättä edes pysty lukemaan kirjoittamaani, koska se kuvottaa ja on aivan hirveää sontaa.

Monelle kirjoitukset(ei näihin depressioon liittyvät) saavat kuitenkin hymyn huulille ja mietin sitä, että miten? Mieleni tekee tuhota ja poistaa kaikki, mutta olen siirtänyt kaiken tänne, enkä kirjoita nimelläni enää mihinkään, niin ei tarvitse hävetä mitään ja saada siitä sitten taas kaduttavaa ja vatvottavaa asiaa. Välillä  miettii miten tuollaista tuli kirjoitettua. Päiväkirjamerkintöjä lukiessa voi vaan huomata, että samaa rataa kierretään vuodesta toiseen.

On kuin kauhoisi molemmin käsin hienoa hiekkaa, joka on kuin sormien välistä hukkaan valuva elämä, jonka tuuli puhaltaa ilmaan vain levittääkseen sen pitkin hiekkarantaa. Osa tästä elämän hiekasta lentää silmiin, saaden ne vuotamaan kyyneliä. Ryömit epätoivon hiekassa polvillasi ja yrität löytää kadonneet jyvät, joista voisit yrittää rakentaa elämäsi ja maailmasi heiveröisen hiekkalinnan takaisin.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Aika

Istuin katselemassa kesän loppua edessä kulkevan hiekkatien vieressä olevalla puisella penkillä. Taivaalla oli paljon pilviä, pieniä ja isoja, aivan kuin yksittäisiä asioita. Yksikään pilvi ei ollut samanlainen kuin toinen, kuten elämän ilot ja surut.

Pilvet purjehtivat välillä auringon eteen, peittäen vielä vaivoin kasvojani lämmittävät säteet, jotka olivat lähteneet liikkeelle vajaa kymmenen minuuttia sitten. Niityn reunalla kulkevalla autotiellä  linja-autot, henkilöautot ja muutamat pyöräilijät etenivät kuka minnekin, toisilla oli kiire, toisilla ei.


Istun paikalle jähmettyneenä seuraten ympärillä tapahtuvia asioita, jotka eivät tapahdu enää samalla tavalla koskaan uudestaan.  Tapahtumat tulevat ja menevät, eikä aika hidasta koskaan armotonta etenemistä menneisyydestä tämän hetken kautta kohti tulevaisuutta. Istuin menneisyyden ja tulevaisuuden välissä.

Niityllä olevalla istutuksella kukat jatkoivat vielä kukkimista punaisen, valkoisen ja sinisen eri sävyissä, vain  kuihtuakseen pois talven tieltä, herätäkseen keväällä uudestaan entiseen loistoonsa.

Penkiltä avautui näkymä niityn laidalla kaartelevan hiekkatien päähän. Tien päähän oli ilmestynyt pienenä pisteenä hitaasti kävelevä vanha mies. Samalla hetkellä nähdessäni miehen, auringosta oli lähtenyt uusia säteitä taivaltamaan omaa matkaansa. Molemmat olivat tulossa minua kohti, tosin eri suunnista.  Miehen ohittaessa penkin, miljoonia kilometrejä matkanneet auringonsäteet pysähtyivät häneen ja loivat pienen hetken kestävän varjon ylleni, niiden tehtävä oli täytetty, mutta miehen matka jatkui menneisyydestä tulevaisuuteen.

Askelten vaimentuessa, taivaalla purjehtivat pilvet loivat vuorostaan päälleni varjoja, varjoja,  jotka tulivat jatkuvasti syntyvästä menneisyydestä. Menneisyyden varjojen vuoksi olen vajonnut pimeään tilaan, missä aurinkoni lämmittää kasvoja harvoin pilvettömältä taivaalta.

Toivottavasti taivaalle pinttyneet pilvet kaikkoavat ja menneisyyden varjot vajoavat ikiajoiksi syvyyksiin, joiden takia olen joutunut taittamaan matkaa raskain saappain, polkien vasten tahtoani monet haaveet ja toiveet syvyyksiin askel kerrallaan.

maanantai 14. elokuuta 2017

LAUANTAI 11. HELMIKUUTA 2017

Kirjoitin tänne viimeksi 11.2.2017. Kuusi kuukautta ja risat. Kahdeksan päivää kirjoituksesta olin jo sairaslomalla, millä olen edelleen. En oikein tarkemmin osaa sanoa mitä kävi, mutta ilmeisesti tein taas jotain liikaa ja unelmieni Atlantis alkoi vajoamaan allani vääjäämättömästi. Hitaasti tekeminen alkoi hidastumaan, kuin juoksisi jotain karkuun sidottuna kuminauhaan, kunnes et enää pääse etenemään. Lopulta sinut revitään voimalla takaisin sinne mistä olet lähtenyt liikkeelle, eli montun pohjalle. Jokaisella kerralla tuntuu siltä, että kuminauha on paksumpi ja voimakkaampi ja sitä suuremmalla voimalla se repii sinut takaisin syvemmälle pohjamutiin. Pohjalta on joka kerta hitaampaa rämpiä ylös. Siinä vaiheessa kun aurinko alkaa taas paistamaan, voi vain miettiä kuinka pitkään tätä kestää.

Kesän aikaan olotila oli vaihteeksi niin helvetistä. Vaihtoehtoja oli kaksi: 1. maata kotona sängyssä viikosta 3-5 päivää ja lähteä väkisin ulos. 2. tilata lääkäriltä aika ja kokeilla jotain uutta lääkettä. En oikein muista, mutta todennäköisesti yleisen painostuksen vuoksi päädyin kohtaan kaksi.

Lääkärin luona käytiin kaikki asiat läpi muutaman vuoden taakse ja muuta mitä tuli mieleen. Olin jo kerännyt muutenkin materiaalia ja mitä terapeutin luona oli keskusteltu. Sinällään, jos nyt miettii
aikaa taakse, niin toivottavasti tämä uusi diagnoosi 2-tyypin mielialahäiriöstä osuu kohdilleen. Pari kertaa iskenyt hypomaniat päälle ja nyt kun tiedän mikä kyseinen tila on, niin ehkä, ehkä saan asian haltuun. Tunnistan tilan, mutta miten sen sitten saa haltuun, kun se korventaa sisällä. Edellisellä kerralla olin menossa päiväunille, mutta ei siitä mitään tullut. Se tuli puskista ja turha oli vääntää vastaan. Muutama tunti myöhemmin oli tullut tehtyä ostoksia, joilla ei välttämättä olisi ollut tarvetta, mutta minkäs teet. Samalla valkeni myös se, kuinka paljon voimia kuluttavasta tilasta on kysymys.

Sitä kun on maannut sängyssä muutaman päivän toivoo sitä, että saisi edes osan takaisin siitä energiasta, joka on ollut käytettävissä joskus. Nyt toivon lähinnä sitä, että saisin edes murto-osan
siitä energiasta käyttöön.  Paljon olisi tekemistä, mutta juuri mitään ei pysty tekemään. Ehkä täytyy olla tyytyväinen edes niistä pienistä asioista, joita pystyy tekemään ja toivoa, että depressio hellittää otettaan jonain päivänä.

Lääkitys vaihdettiin ja sitä pitää nostaa hitaasti. Eilen mieleen työntyi ajatuksia siitä, että jos tämä vähäinen fiiliksien paraneminen onkin vain kiertokulun vaihe, jossa aurinko jää pimentoon epämääräiseksi ajaksi jossain vaiheessa. Tämä jää nähtäväksi.

Muille samojen ongelmien kanssa painiville voin vain sanoa, että voisi olla paljon huonomminkin asiat. Tämä kannattaa pitää mielessä, niin jaksaa yrittää.








lauantai 11. helmikuuta 2017

Kadonnut mielen kiemuroihin.

En ole jaksanut kirjoittaa tänne mitään melkein viiteen kuukauteen. On mennyt hyvin, on mennyt huonosti ja valitettavasti se huonosti painaa päälle. Joskus harvoin on kirkkaita hetkiä, jolloin  horisontti on selkeä, mutta ne päivät ovat vähissä. Kävin tänään pitkällä lenkillä ja soittolistassa tuli
Apulannan koneeseen kadonnut biisi. Siinä on sitä sanomaa:

Miten kauan sitä kestää? Ei, sitä ei voi tietää. Kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys enää tässä kai on, kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ole varmaa.

Että hajalle saatiin, se mikä kauniiksi tarkoitettiin.Toinen pitkälle jaksaa, kun itselleen vain huutaa:Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää? Ei, sitä ei voi tietää. Kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys enää tässä kai on, kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ole varmaa.

Itse olen saapunut siihen pisteeseen, että mikään ei ole varmaa. Kuinka paljon sattuu, no ei varsinaisesti satu mikään, vaan ei sitä voi selittää. En istu lattialla alastomana huutamassa mitään. Kuunnelkaa biisi, jokainen kuulee sen omalla tavallaan ja löytää asioille omat merkityksensä.

Periaate on ehdoton. Perustelu on aukoton. Yhtälö ehkä mahdoton. Miten niin muka armoton?


Kun on oppinut elämään omien periaatteiden kanssa ja ne ovat ristiriidassa siihen millaiseksi maailma on kehittynyt. Opinko elämään uuden maailman kanssa on yhtälö ehkä mahdoton... fiilis on kuin (x-2)^2-(2-x)^2 lopputulos. Voi kun osaisi olla itselleen armollinen.

ps. en jaksanut säätää fonttien kanssa. Ne on mitä on. En myöskään jaksanut lukea mitä kirjoitin, joten se on mitä siinä lukee.