En ole jaksanut kirjoittaa tänne mitään melkein viiteen kuukauteen. On mennyt hyvin, on mennyt huonosti ja valitettavasti se huonosti painaa päälle. Joskus harvoin on kirkkaita hetkiä, jolloin horisontti on selkeä, mutta ne päivät ovat vähissä. Kävin tänään pitkällä lenkillä ja soittolistassa tuli
Apulannan koneeseen kadonnut biisi. Siinä on sitä sanomaa:
Miten kauan sitä kestää? Ei, sitä ei voi tietää. Kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys enää tässä kai on, kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ole varmaa.
Että hajalle saatiin, se mikä kauniiksi tarkoitettiin.Toinen pitkälle jaksaa, kun itselleen vain huutaa:Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää? Ei, sitä ei voi tietää. Kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys enää tässä kai on, kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ole varmaa.
Itse olen saapunut siihen pisteeseen, että mikään ei ole varmaa. Kuinka paljon sattuu, no ei varsinaisesti satu mikään, vaan ei sitä voi selittää. En istu lattialla alastomana huutamassa mitään. Kuunnelkaa biisi, jokainen kuulee sen omalla tavallaan ja löytää asioille omat merkityksensä.
Periaate on ehdoton. Perustelu on aukoton. Yhtälö ehkä mahdoton. Miten niin muka armoton?
Kun on oppinut elämään omien periaatteiden kanssa ja ne ovat ristiriidassa siihen millaiseksi maailma on kehittynyt. Opinko elämään uuden maailman kanssa on yhtälö ehkä mahdoton... fiilis on kuin (x-2)^2-(2-x)^2 lopputulos. Voi kun osaisi olla itselleen armollinen.
ps. en jaksanut säätää fonttien kanssa. Ne on mitä on. En myöskään jaksanut lukea mitä kirjoitin, joten se on mitä siinä lukee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti