USB-liitin

Kello tikittää, mutta aika on pysähtynyt.

Makaan sängyllä mahallani. Ainoastaan syke ja hidas hengitys muistuttaa siitä, että olen elossa.

Millään ei ole merkitystä.

En jaksa nostaa poskea sängyltä katsoakseni kelloa. Katse vaeltaa lakanan aaltoja pitkin vieressä olevan läppärin kylkeen. En jaksa nostaa katsetta läppärin yli. Katse pysähtyy läppärin usb-liittimeen. Tunteja myöhemmin katson edelleen samaa usb-liitintä.

En tiedä

Olenko jotenkin laiska?

En ole, en vain pysty tekemään

mitään. Jos mieli sanoo ei, niin

se on enemmän kuin ei.

Turha yrittää taistella väkisin vastaan,

ote vain kiristyy. Et voi

työntää voimakkaampaa taaksesi hetkessä.

Vie aikaa ja jos et opi itseäsi,

huomaat pian olevasi taas taustalla.

Vaaniiko se aina selän takana, en tiedä. 
Pitääkö aina olla varuillaan, en tiedä.

Menneisyys

Onko se kirous vai siunaus 

elää elämäänsä samassa paikassa. 

Minne menetkin, joka paikassa on

jotain muistuttamassa menneestä.

Miksi hyvät muistot alkavat 

kuvottamaan ja lopulta tuntee 

itsensä typeräksi ja haluaisi unohtaa kaiken.

Ne sanoivat

Ne sanoivat, koita kestää.
Se menee ohi, ne sanoivat.
Kestää muutaman viikon, elämä
kirkastuu, ne sanoivat.
Huono olo, millään ei ole merkitystä,
mutta ne sanoivat, elämä kirkastuu,
koita kestää. Olo oli kuin vastahakoista koiraa
olisi raahattu paikasta toiseen, mutta
ne sanoivat, koita kestää. Aika
kului ja ne sanoivat, tämä ei
sovi sinulle, koita kestää.
Päässä alkoi säkenöimään, koita kestää
ajattelin hiljaa itsekseni, avatessani
uutta purkkia.

Liian myöhään

Jos olisit ollut kokeneempi.
Jos olisit hoitanut lupaamasi asiat.
Olisinko säästynyt kaikelta tältä?
Soitit kuitenkin lopulta.
Sanoit kaiken olevan kunnossa.
Vastasin kaiken olevan kunnossa.
Valehtelin, en jaksanut selittää.
Millään ei ollut merkitystä, halusin
vain lopettaa puhelun nopeasti.
Oli jo liian myöhäistä.

Mikä sulla on?

Sain merkkejä hyvissä ajoin.
En ymmärtänyt niitä.
Annettiin vain liikaa painetta ja
murheita. Mieli yritti kestää
jotain mitä se ei ymmärtänyt.
Hitaasti se muutti, vei lopulta
mukanaan kyynelten muodossa kietoen tiukkan viittaan. Mikä sulla on, en tiedä.

Horisontti

Kaukana horisontissa näkyy rahtilaivoja. Laivoilla on määränpää, kuten minulla. Rahti on raskasta, matka pitkä, eikä edessä näy mitään.

Toivon matkustavani päivä kerrallaan kohti valoisampia aikoja. Välillä kiedotaan tiukkaan viittaan, joka puristaa kyyneleet silmistä. Välillä voin nousta seisomaan, nostaa viitan liehumaan tuulessa käsieni varaan, päästää siitä irti, elää elämää vapaana, kunnes tuuli kääntyy ja puhaltaa viitan takaisin niskaan myrskyn voimalla. Nautin päivistä kun horisontissa näkyy jotain, edes jotain pientä ja ajatus kulkee, vaikka tiedän sen olevan vain väliaikaista. Päivinä jolloin horisontissa näkyy jotain, saan taas voimaa jatkaa matkaa kohti kaukana hämäränä loistavaa tulevaisuutta.

Voin vain kuvitella

Kun on poljettu maanrakoon ala-asteelta alkaen.
Voi vain kuvitella, kun ei muista.
Vanhempia ei lapsen koulunkäynti kiinnostanut,
oli tärkeämpää tekemistä.
Olen käynyt pyörimässä vanhojen koulujen ympärillä, ne ovat kuin mustia aukkoja elämässä.
Aukkoja, joista paikan päällä palautuu muistoja.
Aukkoja, kuin rinnakkaistodellisuuksia, joissa voi nähdä itsensä kauan aikaa sitten uudestaan, hyvässä ja huonossa.
Mitä joskus on tapahtunut, hyvää tai huonoa.
Sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä tähän hetkeen.
Kuinka väärässä voikaan olla.