Tekijä kadonnut

Fiilikset pykii vaihteeksi raskaalla kädellä. Paljon olisi ideoita ja tekemistä, mutta tekijä on taas kadonnut jonnekin. Tulee mieleen lapsuudessa kotona ollut kissa, Miska nimeltään. Miska oli omien polkujen kulkija. Katti asui meillä vain, kun sille päälle sattui. Muuten saattoi olla päiviä tai viikkoja jossain muualla. Välillä joku sanoi, että oli nähnyt kissan siellä ja tällä. Miska oli kerran ollut useamman viikon kateissa ja olin jo varma, että takaisin ei tule. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun koulusta tullessani katti makoili sohvalla ja nuoli käpäliä puhtaaksi mulkaisten minua. Taisi muutaman viikon viihtyä kotona, kunnes taas oli kadonnut jonnekin. Näin Miskan viimeisen kerran parin kilometrin päässä olevalla huoltoasemalla, katselemassa autoja rassaavia miehiä auton katolta. Olen samalla tavalla kadoksissa vähän väliä. Jostain tulen takaisin ja taas katoan. Olen jo aika pitkälti tullut siihen tulokseen, että tää on tässä ja parempi vaan suhtautua siten, että välillä kauhotaan mutaa ja taas joku päivä aurinko paistaa. Toivottavasti tekijä tulee takaisin, eikä katoa lopullisesti.

Päivän biisi: Uusia unelmia - Vesala

Silmukka

Tuntuu siltä, että olen jäänyt silmukkaan pyörimään ympyrää. Pitkät yöt, päivät yötä pelkääviä painajaisia. Ajatuksiini kampeaa seuraava aamu, missä näen itseni seisomassa kahvikuppi kädessä, silmukan aloittaessa uutta kierrosta. Päätä särkee, tiedän olevani hereillä. Viikon flunssan jälkeen kävin kävelyllä. Syksyn herättämä kolkko tuuli puhalsi koivun kellastuneet lehdet kasvoilleni. Meri myrskysi, aivan kuin se yrittäisi haukkoa henkeä ennen jäiden tuloa. Harmaista pilvistä ropiseva sade pyyhki mukanaan luonnon värejä. Päivä päivältä tuntuu siltä, että minun lehtivihreäni vetäytyy takaisin kuoren alle kevättä odottamaan. Hengitin sisään, puhalsin keuhkot tyhjäksi ja jatkoin matkaa. Valon ja varjojen välissä on ohut paperi, joka tuntuu pitävän kaiken kasassa tällä hetkellä. Hyvä niin.

Kesä valuu ohi

Aikaa on kulunut paljon siitä, kun tänne viimeksi kirjoitin. Johtuu lienen siitä, että mitään kirjoitettavaa ei ole ollut. Alkuvuodesta kaikki oli aika hyvin, kunnes korona-aalto tuli ja muutti maailmaa pysyvästi. Korona laittoi kaiken uusiksi osaltani ja sotki monta asiaa. Olin pitkään evakossa mökillä ja kaikki tuntui olevan hyvin. Uusimaa laitettiin eristyksiin ja jäin toiselle puolelle, koska en olisi päässyt takaisin. Istuin laiturilla olevalla vanhalla puisella penkillä. Taivas ei ollut täysin kirkas, eikä linnunrata muistuttanut sitä kuinka pieniä olemme, vaan pysyi piilossa. Tuuli vaelsi vaivoin jossain takanani puiden välissä suuntaa vailla. Välillä jää räsähti lähellä, kumisi kauempana. Katsoin taivaan miljardeja tähtiä hiljaa mietteissäni. Ihmettelin jälleen näkyä taivaalla, jonka olen nähnyt jo niin monta kertaa aikaisemmin. Maailma on muuttunut, kaikki on sekaisin. Fiilis oli kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvä. Elin erakkona kaukana muista ihmisistä. En nähnyt muita ihmisiä moneen päivään. Uusimaa avattiin, tulin kotiin ja lähdin jälleen mökille. Elin edelleen koronapakolaisena, mutta minua vaanivat muut vaarat Suomen luonnossa. Kesäkuussa alkoi yöllä pienet vilunväristykset. Neljä päivää myöhemmin olin sairaalassa tiputuksessa. Olin ehtinyt antaa negatiivisen koronatestin pari päivää aikaisemmin, mutta sairaalassa vaikutti siltä, että luotto testiin ei ole kovin korkealla. Jokaisen lääkärin/sairaanhoitajan suojavarustus oli sitä luokkaa, että koronaa ei ollut suljettu pois. Kuumetta oli vajaa neljäkymmentä ja koko elimistö sekaisin viruksen vuoksi. Viikko sairaalassa ja lopulta kotiin. Labroissa olen joutunut käymään kerran viikossa ja veriarvot palautuvat hitaasti ennalleen. Kaiken pitäisi olla ennallaan muutaman viikon kuluttua. Väsymys on edelleen melkoista ja kun kekoon ladotaan vielä depressio päälle, niin sitä voi vain todeta sen, että loppu kesästä taitaa mennä päiväunien parissa. Ei se mitään, kun sää on pelkkää matalapainetta, joka masentaa vain entistä enemmän.