Sain viestiä, että peruskoulun 9. luokan luokkakokous järjestetään lähiaikoina. Peruskoulun päättymisestä on kulunut useampi vuosikymmen. Kävin muiden kanssa läpi heidän luokkakuviaan vuosien varrelta. Tapaamista ei ole siis vielä järjestetty, vaan olemme kasanneet kuvia esitystä varten. Kun katsoin näitä normaalin koulun käyneiden henkilöiden kuvia ekalta luokalta vikalle, mietin omaa rataani.
1.–3. luokat menivät normaalissa koulussa. Perheongelmien – alkoholisti-isän ja narsistiäidin – vuoksi äidillä menivät opettajien kanssa sukset ristiin, ja ongelma oli muka koulussa, ei perheessä tai minussa. Kaikki oli päällisin puolin ok, ja meillä oli kaikki mitä tarvittiin, paitsi luottamus vanhempia kohtaan ja heidän välittämisensä. Välittäminen oli lähinnä sitä, mitä muut ajattelevat meistä – eli jos hampaat tarvitsivat oikaisuhoitoa, niin eihän minun lapseni voi olla tuon näköinen.
No, tästä äidin kulmikkuudesta johtuen minun katsottiin olevan sellainen henkilö, joka ei opi mitään, ja minut laitettiin tarkkailuluokalle. 4.–8. luokat. Koulunkäynti oli mitä oli, ja eri kouluja tuli yhteensä kolme, samoin luokanvalvojia. Koulukaverit olivat oikeasti vaikeasti häiriintyneitä, ja jouduin jatkuvasti silmätikuksi ja kiusaamisen kohteeksi. Kukaan ei ollut kiinnostunut – paitsi 8. luokan luokanvalvoja, joka ihmetteli, miksi olen erityisopetuksessa. Tästä lähti pyörä pyörimään, ja minut palautettiin 9. luokalle normaaliopetuksen pariin. Ongelmiahan siitä seurasi, koska opetus oli ollut alussa mitä sattuu ja häiriötekijöitä oli ollut liikaa. No, pääsin toki peruskoulun läpi, ja 9. luokka oli mulle ainoa oikea luokka, josta jäi kavereita, jotka ovat yhtä lukuun ottamatta vielä kaikki elossa. Toisin kuin ne harvat tarkkailuluokkalaiset, joista jotain tiedän – he ovat vaihtaneet hiippakuntaa.
No, ongelma mulla on tässä lähinnä ristiriita kaiken tämän kanssa. Jos en olisi käynyt tätä paskapolkua läpi, ei olisi nykyistä perhettä eikä mahtavia lapsia ja vaimoa. Mutta menneisyys painaa päälle, ja elämä on paikoitellen ahdistusmasennushelvettiä. Mitä olisi tapahtunut, jos minulla olisi ollut normaali lapsuus? Tuskin olisin tavannut vaimoani, ja kaikki tämä olisi jotain muuta. Kaikki on siis hyvin, mutta menneisyys vainoaa, eikä sille voi mitään. Tää oli tällainen sekava vuodatus, mutta tuli pitkästä aikaa fiilis, että jotain on kirjoitettava, vaikka se ei muuta mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti