Äiti

Minulle linkitettiin Kodin kuvalehdessä oleva artikkeli liittyen pellavaa ja pastellia- blogiin.

Kuvaus oli aika samanlaista omani kanssa. Ainoastaan yksi kohta poikkesi täydellisesti.

Kyseinen kohta on tässä lainattuna Kodin kuvalehden artikkelista:

"Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään."

Oma maailma muuttui 2014 alussa. Olin sekavassa tilassa ja yritin olla kaikissa tilanteissa jotenkin normaali, vaikka se oli sellaista, että toivoi vain sitä, että pääsee pois heti, kun se suinkin on mahdollista. Kuten edelleen. Yritän välttää tilanteita, joissa joudun teeskentelemään jotain muuta mitä olen. Nämä ovat jotkut hetket sellaisia, että menen niihin, vaikka tiedän niistä palautumisen vievän pitkään. En halua kuitenkaan erakoitua täydellisesti. Tämä kirjoitus oli aika raskasta kirjoittaa, joten en sitä jaksa lukea uudestaan, joten se on mitä on.

En nyt tarkemmin muista, mutta keväällä 2014 oli vanhemman poikani lukion päättäjäiset, tai jotkut muut juhlat. Mukana oli myös äitini miesystävänsä kanssa. Isäni on kuollut jo aikaa sitten. Hänellä oli todennäköisesti sama ongelma kuin minulla, jota kukaan ei vielä silloin ymmärtänyt ja ainoa toimiva lääke oli alkoholi. Äitini ei ainakaan helpottanut tilannetta. Minulla on 80-luvun sairasta perhe-elämää kaseteille äänitettynä ja vaikka olen itse siskoni kanssa elänyt sen lapsuuden ja kokenut sen kaiken, niin säälittää nämä lapset, jotka joutuivat kestämään sen kaiken. On sinällään yllättävää, että meistä tuli edes näin täysjärkisiä.

Palatakseni tuohon juhlaan, niin äitini, lienen jo yli seitsemänkymmentä halusi, että hänestä ja lastenlapsista otetaan valokuvia, joilla hän voi sitten kehuskella sukulaisille, kuinka kauniita lapsia hänellä on. Minä otin muutaman valokuvan ja joku toinen muutaman.

Aikaa kului muutama viikko ja ollessani Italiassa lomalla puhelin soi. Siellä oli rakas äitini, joka ensimmäisinä sanoinaan sanoo: "KUINKA OLET VOINUT OTTAA NIIN HELVETIN HIRVEITÄ VALOKUVIA, MINÄHÄN NÄYTÄN AIVAN HIRVEÄLTÄ, KUINKA VOIN LÄHETTÄÄ TÄLLAISIA KUVIA KENELLEKKÄÄN??"..tms. en muista kovin tarkkaan miten tuo lopulta meni, mutta tuossa pääkohdat. En tiedä sitten miltä missiltä hän kuvittelee näyttävänsä, koska +70 vuotias jo hyvän kasan ylimääräistä painolastia kerännyt ihminen ei näytä samalta kuin viisikymmentä vuotta sitten. Hän elää jossain epämääräisessä harhaisessa elämässä ja tarvitsisi hoitoa.

Näistä valokuvista kehittyi ongelma, jota ratkottiin tekstiviesteillä ja sanoin, että jos kerran otan niin huonoja kuvia, niin en ota niitä enää jatkossa, ottakoon joku muu. Viestiketju loppui jotenkin niin, että viimeinen viesti häneltä oli "EN TULE TEILLE ENÄÄ KOSKAAN".. tms. ja hän on nyt se taho, jota on loukattu ja kohdeltu kaltoin. Ei mitään uutta, jo monta kertaa aikaisemmin hän on pitänyt mykkäkoulua kuukausia jostain aivan naurettavista asioista, joista jaksoin nuorempana antaa periksi, koska syyt olivat niin typeriä.

Nyt vanhemmiten en enää välitä. Hän on ajanut itsensä siihen tilanteeseen, että hän on minulle täysin ulkopuolinen henkilö, enkä halua nähdä koko ihmistä enää koskaan. Hän ei ole tervetullut meille, enkä tule menemään ikinä hänen kotiinsa. Jos pystyisin, pyyhkisin koko menneisyyden mielestäni, osittain. Isäni, jonka ymmärsin vasta myöhemmin olleen hyvä tyyppi ja kaikki hänen ongelmat johtuivat siitä, että hän eli omaa helvettiään mitä vaimonsa pahensi pumppaamalla lisää painetta räjähtämäisillään olevaan palloon. Isäni oli muutenkin kokenut kovia. Kävin fillariretkellä nuoremman poikani kanssa. Lähtiessämme jatkamaan matkaan parvekkeen alta, en tiennyt sen jäävän viimeiseksi kerraksi, kun näen isäni, joka vilkuttaa meille parvekkeella hyväntuulisena. Isäni kuoli muutaman päivän kuluttua, yksin.

Velipuoleni oli käynyt katsomassa isää ruumishuoneella ja ihmetteli sitä miksi en ollut käynyt siellä. En käynyt siellä siksi, koska halusin säilyttää mielessäni sen viimeisen kerran mielikuvan, milloin näin isäni päällä olleen rauhan ja ehkä onnellisuuden nähdessään pienen vaaleahiuksisen lapsenlapsen vilkuttavan hänelle. En halunnut muuttaa tätä hyvää ja kaunista mielikuvaa ruumishuoneella makaavaan isään.

En menetä itse mitään, mutta hän menettää paljon. Hän ei näe lapsenlapsien kasvua, eikä lapseni enää kohta muista edes minkä näköinen mummo on. Ainoa asia jonka he muistavat ja asia naurattaa heitä on se, kun syntymäpäivinä tuli(en muista tuleeko enää) kirjekuoressa tinapaperiin taiteltu seteli.

Hän on aivan varmasti hyvin tietoinen tilastani juoruilevien sukulaisten toimesta, mutta silti hän, sairaassa mielessään, pitää mykkäkoulua jo yli kolmatta vuotta. En pysty välittämään hänestä enää mitenkään. Aikani on ajanut hänen ohitseen, ja hän on jäänyt palaksi menneisyyttäni. Hän ei tule olemaan koskaan enää läsnä omassa elämässäni. Mikäli käy niin huonosti, että päiväni päättyvät ennen häntä, hän ei ole tervetullut hautajaisiini. En halua nähdä häntä enää koskaan, en elävänä, enkä kuolleena.

Onneksi minulla on ihana vaimo. Kaksi mahtavaa poikaa, joista molemmista on kasvamassa tasapainoisia miehiä. Kaikki välittävät minusta, toisin kuin äitini. He eivät ole joutuneet kestämään mielisairasta äitiä, eikä elämään sairasta lapsuutta. Ilman perhettäni en välttämättä olisi kirjoittamassa mitään.

Nyt tiedän kuinka paljon äitini välittää minusta.